Please enable JavaScript.
Coggle requires JavaScript to display documents.
1800-luku: aatteiden vuosisata - Coggle Diagram
1800-luku: aatteiden vuosisata
Konservatismi lisää kannatustaan
Yhdysvaltain itsenäistymisen ja Ranskan suuren vallankumouksen seurauksena Euroopassa kaivattiin paluuta entiseen
Useimmissa maissa valtaan nousivat jälleen vanhat hallitsijasuvut.
He pyrkivät tukahduttamaan vallankumoukselliset ajatukset.
Konservatismi muodostuu
Ranskan suurta vallankumousta oli seurannut pitkä sotien kausi.
Valtaan palanneiden hallitsijoiden näkemyksen mukaan syy oli ollut vallankumousaatteessa ja liian nopeissa muutoksissa. Uudistukset haluttiin joko estää tai ainakin lykätä
Mikäli uudistuksiin kuitenkin päädyttäisiin, ne tulisi tehdä rauhallisesti ja ylhäältä käsin johdettuina.
Se tukeutui perinteisiin arvoihin, kuten uskontoon ja perheeseen. Radikaaleja uudistajia pantiin kuriin armeijan ja poliisilaitoksen avulla. Konservatiivit vastustivat valistusaikana syntyneitä ajatuksia yksilöiden vapaudesta.
Konservatismin johtavia nimiä oli irlantilainen Edmund Burke (1729–1797).
Hän oli kannattanut Amerikan itsenäistymistä, mutta sen sijaan Ranskan suurta vallankumousta hän vastusti.
Burken mukaan poliittinen, sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo oli ”luonnonvastaista”. Hänen mielestään peritty omaisuus ja asema olivat siirrettävissä seuraavalle sukupolvelle. Konservatiivien mielestä oli parempi pysytellä vanhassa ja tutussa hallintomuodossa, joka oli vuosisatojen aikana koeteltu.
Konservatiivit kannattivat hallitsijan rajattua valtaa, ja osa myös olisi ollut valmis palauttamaan kuninkaan rajattomat valtaoikeudet.
Aatelisto ja papisto hyötyivät siitä, että niiden perinteinen vahva valta-asema säilyi ja oli hallitsijan suojeluksessa. Useimmat kirkkokunnat kannattivat konservatiivisia ajatuksia. Sääty-yhteiskunnan uskottiin olevan Jumalan säätämä, eikä sitä siksi pitänyt muuttaa. Aatteen kannattajia löytyi myös maaseudun talonpojista.
Konservatismin kannattajia löytyi kaikista Euroopan maista. Itävallan ulkoministeri Klemens von Metternich (1777–1859) vastusti kaikkia liberaaleja uudistuksia ja kannatti hallitsijoiden välistä yhteistyötä vallankumousaatteiden tukahduttamiseksi.
Hänet syrjäytettiin vallasta vuoden 1848 vallankumouksessa.
Venäjän Nikolai I (hallitsijana 1825–1855) oli tunnettu uudistusten vastustaja. Hän kohteli kapinoivia puolalaisia säälimättömästi, ja tukeakseen Itävallan keisaria hän lähetti Venäjän joukkoja Unkariin vuonna 1849 tukahduttamaan vallankumouksen. Venäjä oli 1800-luvulla yksi Euroopan vanhakantaisimmista valtioista. Venäläiset talonpojat oli pääsääntöisesti alistettu maaorjiksi. Keisari hallitsi maataan itsevaltiaana, eikä Venäjällä ollut minkäänlaista kansanedustuslaitosta.
Vallankumoukset jatkuvat Ranskassa
Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kannattajat vaativat yhä kansalaisoikeuksia
Muutokset olivat jääneet lyhytaikaisiksi ja peittyneet väkivaltaisen hallinnon alle. Vallankumousta seuranneessa terrorissa vuosina 1793–1794 oli teloitettu kymmeniätuhansia ihmisiä giljotiinilla, hallitsija puolisoineen mukaan luettuina.
Ranskassa tehtiin vielä kaksi vallankumousta, vuonna 1830 ja vuonna 1848.
Kuninkaan vuonna 1830 julistama äänioikeutettujen määrän vähentäminen ja painovapauden kaventaminen saivat ihmiset kaduille. Kuningas syrjäytettiin ja tilalle nousi uusi kuningas.
Äänioikeutettuja oli silti vain alle 200 000 Ranskan 30 miljoonasta asukkaasta. Seuraavassa, vuoden 1848 vallankumouksessa Ranskasta tuli jälleen tasavalta. Äänioikeus myönnettiin kaikille yli 21-vuotiaille miehille
Ranska muuttui vielä uudestaan keisarikunnaksi vuosina 1852–1870. Pariisissa koettiin vielä yksi vallankumous vuonna 1870, kun niin kutsuttu Pariisin kommuuni perustettiin. Radikaalien sosialistien ryhmä hallitsi pääkaupunkia vajaan vuoden verran.
Ranskalainen poliitikko, filosofi ja historioitsija Alexis de Tocqueville (1805–1859) kehitti ajatusta kansalaisyhteiskunnasta.
Hän oli ollut Ranskan valtion lähettämänä edustajana Yhdysvalloissa ja julkaisi teoksen Demokratia Amerikassa (1835). Teoksessa hän pohtii, miksi edustuksellinen demokratia Yhdysvalloissa vaikutti toimivan.
Hänen mukaansa amerikkalaiset pystyivät yhdistämään voimansa yhteisen hyvän eteen ja he hylkäsivät itsekkäät mielihalunsa. Näin kansalaisten toiminta vahvisti valtiota. Kansalaiset toimivat myös oikeusistuimissa, juryssa, mikä de Tocquevillen mukaan paransi heidän tietouttaan oikeusjärjestelmästä ja sai kansalaiset tuntemaan olevansa tiivis osa yhteiskuntaa.
Liberaalit vaativat kansalaisoikeuksia
Taloudellinen liberalismi valtasi alaa Euroopassa teollistumisen myötä. Sen vanavedessä alettiin vaatia myös poliittisia vapauksia – etenkin äänioikeutta. Konservatiivit eivät kyenneet tukahduttamaan vaatimuksia kansalaisoikeuksien laajentamisesta 1800-luvulla
Liberalismin kannattajat löytyivät useimmiten porvaristosta ja keskiluokasta, joiden varallisuus ja vaikutusvalta olivat kasvaneet teollistumisen myötä. Heihin kuului kaupungeissa asuvia tehtaiden ja liikeyritysten johtajia, osakkeenomistajia ja pankkiireja.
Aateli ei arvostanut näitä nousukkaina pitämiään ihmisiä. Aatelisto oli vuosisatoja ollut etuoikeutettu ryhmä, johon vain harvat nousivat ulkopuolelta. Aatelisto oli useimmiten avioitunut keskenään. Perinnölliseen asemaan oli liittynyt monia erivapauksia.
Poliittisen liberalismin kannattajat halusivat perustuslain, joka rajaisi hallitsijan valtaoikeuksia sekä lisäisi kansalaisten päätäntävaltaa. Useimmiten tämä kuitenkin tarkoitti äänioikeuden laajentamista vain keskiluokan miehiin.
Isossa-Britanniassa uudistettiin vaalijärjestelmää vuonna 1832, mutta uudistuksen jälkeenkin yksi kolmasosa miehistä sai äänestää. Vain harvat ajattelijat edes esittivät naisille yhtäläistä äänioikeutta.
John Stuart Mill kannattaa naisten äänioikeutta
Britti John Stuart Mill (1806–1873) vaati laajaa yksilönvapautta. Millin mukaan ihmisen tulisi saada toimia vapaasti, kunhan hän ei aiheuttanut toisille haittaa.
Hän uskoi, että yksilöt ovat riittävän rationaalisia ja kykeneväisiä tekemään itse oikeita päätöksiä. Hänestä ihmisiä tulisi arvioida vain heidän omien ansioidensa perusteella, ei esimerkiksi perityn aseman perusteella
Mill kannatti lehdistön vapautta ja vastusti myös sensuuria, joka oli tuolloin yleistä monissa maissa. Valtion tuli olla asukkailleen hyödyllinen, ja vastineeksi kansalaisille tarjotuista eduista valtio saisi periä heiltä veroja.
Erityisen aikaansa edellä Mill oli näkemyksissään sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Hän kannatti naisten äänioikeutta ja kouluttautumista
Koska naiset muodostivat puolet kansakunnasta ja poliittiset päätökset vaikuttivat yhtä lailla naisiin, piti Millin mukaan myös naisten saada osallistua päätöksentekoon.
Hän viittasi historiallisiin esimerkkeihin, kuten Englannin Elisabeth I:een, kuningatar Victoriaan ja Ranskan Jeanne d'Arciin. Mill uskoi, että jos naisille annetaan mahdollisuus, he loistavat myös muilla elämään aloilla. Oman aikansa avioliittolakeja Mill vertasi orjuuteen. On huomattava, että useimmat liberalistit eivät jakaneet Millin käsityksiä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta.
Ensimmäisenä naisten äänioikeus toteutui Euroopan ulkopuolella, Uudessa Seelannissa sekä osassa Yhdysvaltoja ja Australiaa 1800-luvun lopussa. Niissäkään naiset eivät aluksi saaneet asettua ehdolle parlamenttiin.
Ensimmäisenä naisten äänioikeus toteutui Euroopan ulkopuolella, Uudessa Seelannissa sekä osassa Yhdysvaltoja ja Australiaa 1800-luvun lopussa. Niissäkään naiset eivät aluksi saaneet asettua ehdolle parlamenttiin.
Australiassa naiset saivat vaalikelpoisuuden koko maassa vuonna 1902. Suomessa, joka oli tuolloin Venäjän keisarikunnan osa, annettiin naisille sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa.
Kansan vaikutusvalta kasvaa
Kansalaisten vaikutusvalta alkoi hitaasti kasvaa eri Euroopan maissa. Monissa maissa kansanedustuslaitokset olivat kaksikamarisia, jolloin ylähuoneen yläluokkaiset edustajat onnistuivat pysäyttämään itselleen epäedulliset lainsäädäntöhankkeet. Poliittiset puolueet alkoivat muodostua 1800-luvun loppupuolella, ja parlamentaarinen demokratia vahvistui.
Liberalismin nimissä vaadittiin myös yksilöille sananvapautta, lehdistölle painovapautta ja irrottautumista ennakkosensuurista. Kannattajat ajoivat myös kansanopetuksen lisäämistä.
Sosialismi vastaa teollistuneen yhteiskunnan ongelmiin
Ranskan suuren vallankumouksen aikana ranskalainen François-Noël Babeuf (1760–1797) ehdotti kaiken omaisuuden siirtämistä yhteiseen omistukseen ja sen jakamista kansalaisten tarpeiden mukaisesti.
vastusti säätyjen oikeuksia
Babeufin kohtaloksi koitui vallankumoushallintoa vastaan juonittelu. Hän jäi kiinni ja joutui giljotiiniin.
Sosialismi aatteena syntyi 1830-luvulla. Se pyrki löytämään ratkaisuja teollistuneessa yhteiskunnassa havaittuihin ongelmiin.
Työolot tehtaissa olivat kurjat ja ihmiset asuivat slummeissa. Työväestöllä oli myös monia sosiaalisia ongelmia, pienten palkkojen vuoksi köyhyys ja alituinen puute vaivasivat.
Ensimmäiset sosialistit olivat hyväosaisia älymystön edustajia, ja sosialismista tuli työväestön aate vasta myöhemmin.
Karl Marx ja kommunismin aave
Sosialismin tärkeimpänä kehittäjänä pidetään saksalaista Karl Marxia, joka vuonna 1848 julkaistussa Kommunistisessa manifestissa yhdessä Friedrich Engelsin kanssa hahmotteli radikaalin, vallankumoukseen tähtäävän sosialismin idean.
Sen mukaan kapitalismi johtaisi väistämättä työväestön vallankumoukseen
Karl Marx julkaisi Pääoma-teoksen vuonna 1867, josta muodostui kommunistisen taloustieteen oppikirja.
Sen mukaan kapitalismin perustana on työvoiman hyväksikäyttö ja se, että työntekijän tuottama lisäarvo jää tuotantovälineenomistajan omaisuudeksi ja kasautuu pääomaksi.
Sosiaalidemokraattiset puolueet suosivat muutoksissa malttia
Osa sosialisteista jatkoi vallankumoukseen johtavalla polulla, mutta osa ryhtyi ajamaan asioita olemassa olevan demokraattisen järjestelmän avulla
Sosiaalidemokraattisia puolueita alettiin perustaa 1880-luvulla useissa maissa.
Sosialismin kannattajia löytyi sekä älymystön parista että työväenluokasta.
Nationalismi yhdistää ja hajottaa valtioita
Nationalismi eli kansallisuusaate syntyi 1700-luvun lopussa ja se nousi yhdeksi 1800-luvun merkittävimmistä aatteista.
ensimmäisenä kehittäjänä tunnetaan Johann Gottfried von Herder (1744–1803), saksalainen filosofi.
Nationalismi kehittyi Herderin jälkeen. Siinä oli kaksi ulottuvuutta: toisaalta nationalismi pyrki herättämään kansalaisissa kiinnostusta ja ihailua omaa maata, kansaa ja historiaa kohtaan.
nationalismi kuitenkin saattoi johtaa monikansallisten valtioiden hajoamiseen, kun kansallisuusaate yhdistettiinkin vaatimuksiin yhteiskunnallisesta vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta.
Tavoitteena oli kansallisvaltio, jonka sisällä yksi kansa, kieli ja kulttuuri vallitsisivat. Tällaisia valtiota ei Euroopassa ollut valmiina, sillä suurvallat olivat monikansallisia.
Nationalismin seurauksena Eurooppaan syntyi uusia valtioita, kun ensin Italia (1861) ja myöhemmin Saksa (1871) yhdistyivät.
Nationalismi alkoi uhata perinteisiä eurooppalaisia suurvaltoja Venäjää ja Itävalta-Unkaria. Venäjän 120 miljoonasta asukkaasta enemmistö kuului johonkin vähemmistökansallisuuteen.
Sosiaalidarvinismi ja eugeniikka
Nationalismin nimissä alettiin myös luoda käsityksiä oman kansan erinomaisuudesta muihin verrattuna.
Erityisen hyvin se sopi niihin valtioihin, jotka alkoivat valloittaa alueita merten takaa imperialismin hengessä. Oman kansan erinomaisuuden vuoksi sillä katsottiin olevan oikeus alistaa toisia valtaansa.
Nationalismin yhteydessä osa kiinnostui myös rotuopista, eugeniikasta.
Eugeniikan keinot saattoivat olla positiivisia, kuten neuvontaa tai palkkioita lasten synnyttämisestä. Toisaalta huono-osaisiin ja sairaisiin kohdistettiin myös negatiivisia keinoja, kuten avioitumisen kieltämistä tai sterilointia.
Kun tiedot perinnöllisyydestä yhdistettiin Darwinin evoluutioteoriaan, saatiin aikaan niin kutsuttu sosiaalidarvinismi, oppi siitä, että myös yhteiskunta kehittyy luonnonvalinnan kautta.
Sir Francis Galton (1822–1911), Darwinin serkku, ehdotti esimerkiksi lahjakkaan ihmisrodun luomista varakkaiden naisten ja erityislaatuisten miesten liitoilla.
Eugeniikasta innostuttiin monissa maissa, ja esimerkiksi Ruotsiin perustettiin ensimmäinen rotubiologian instituutti Uppsalan yliopistoon 1922.