Please enable JavaScript.
Coggle requires JavaScript to display documents.
3 Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan synty, Kansakoulu yleistyi hitaasti –…
3 Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan synty
Suomalainen yhteiskunta muuttui 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä pikkuhiljaa kohti
kansalaisyhteiskuntaa.
Säätyjen sijaan yhteiskunnallisessa elämässä alettiin jakautua puoluekohtaisten intressien eli asiakysymysten, ei säätyjaon perusteella.
Vanhanaikainen säätyjakoihin perustunut ajattelu sai väistyä, kun yhdistystoiminta ja kansakoululaitos monipuolistivat kaikkien kansalaisten toimintamahdollisuuksia.
Kielitaistelu ja ensimmäiset puolueet
Kun säännölliset valtiopäivät järjestäytyivät vuodesta 1869 lähtien Suomen suuriruhtinaskunnassa, virkosi samalla myös julkinen keskustelu yhteiskunnallisista epäkohdista ja sitä myötä koko sisäpoliittinen elämä.
Suomenmielisten fennomaanien
yhä äänekkäämmät kannanotot suomen kielen ja suomenkielisten oikeuksien puolesta herättivät 1850-luvulta alkaen vastareaktion osassa Suomen ruotsinkielistä sivistyneistöä.
Tämä ryhmä, jonka jäseniä kutsuttiin
svekomaaneiksi
, piti ruotsinkielisiä Suomen luonnollisina johtajina ja ruotsin kieltä sivistyskielenä, joka takasi Suomen sujuvat suhteet Skandinaviaan.
Svekomaanit
halusivat viedä Suomea lähemmäksi Länsi-Eurooppaa, tarkemmin sanottuna Skandinaviaa.
Fennomaanien näkökulma kielikysymykseen oli aluksi varsin maltillinen: he halusivat nostaa
suomen kielen ruotsin rinnalle tasavertaiseen asemaan.
1860-luvulla fennomaanien joukoista nousi uusi nuori sukupolvi, joka halusi suomalaistaa myös ruotsinkielisen väestön.
Fennomaanien alkuperäinen tavoite "kaksi kieltä, yksi mieli" vaihtui tuolloin uudeksi: "yksi kieli, yksi mieli".
Fennomaanien johtohenkilönä toimi valtiopäivämies, senaattori
Johann Vilhelm Snellman.
Keisari Aleksanteri II allekirjoitti vuonna
1863 Snellmanin tuoman kieliasetuksen, jolla sovittiin, että Suomesta tulee 20 vuoden kuluessa
virallinen kieli oikeuslaitoksessa ja opetuksessa käytettäväksi ruotsin rinnalle. Suomesta ei tullut tasavertaista kieltä ruotsin kanssa kuin vasta 1.1.1923 kielilaissa.
Snellman vaikutti myös siihen, että Suomi sai oman markan vuonna 1860.
Snellmanin kuva onkin esiintynyt suomalaisissa seteleissä ja hänen patsaansa sijaitsee Suomen Pankin edustalla.
Kielikiistasta
tuli keskeinen osa autonomian ajan lopun ja itsenäisyyden ajan alun poliittista elämää.
Suomen kielen asema
Suomen kieli oli 1800-luvun alussa vielä kovin kehittymätön ja lähestulkoon pelkästään rahvaan käytössä ollut kieli.
Sivistyneistö ei juuri suomea osannut.
1830-luvun tilanteelle kuvaavaa olikin, että kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustettiin, ei suomen kielen sanaa "kirjallisuus" ollut edes olemassa. Niinpä ylioppilaat puhuivat "litteratuurista" tai "kirjakeinoista"
1840-luvulta lähtien alettiin julkaista suomenkielisiä sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Suomea
ryhdyttiin siis tietoisesti kehittämään sivistyskieleksi.
1 more item...
Suomen kielen kehityksen kannalta merkittäviä olivat myös k
ansanopetuksen puolella tehdyt uudistukset ja kielen ottaminen opetuskieleksi.
Kansakoululaitoksen synty
1 more item...
Fennomaanit
suhtautuivat Venäjään maltillisesti: heille riittivät vallitsevan järjestelmän puitteissa toteutetut uudistukset.
Liberaalit
olivat yleensä ruotsinkielisen sivistyneistön jäseniä. Heille kielikysymys ei kuitenkaan ollut olennainen kuten svekomaaneille. Liberaalit pyrkivät
muuttamaan Suomen aseman autonomiasta tasavertaiseksi
unioniksi. He halusivat laajentaa maan perustuslaillisia oikeuksia ja kansalaisten perusoikeuksia.
1800-
luvun lopun puolueet eivät olleet puolueita sanan nykyisessä merkityksessä:
niitä ei oltu perustettu "puolueiksi", vaan ne olivat epävirallisia yhteenliittymiä.
Ensimmäinen nykyisen kaltainen puolue oli vuonna 1903 perustettu
Suomen Sosialidemokraattinen
puolue. Lopullinen puoluemuodostus tapahtui vuoden 1906 eduskuntauudistuksen myötä.
Forssan kokouksessa 1903 Suomen Työväenpuolueen nimeksi muutettiin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Forssan ohjelmassa vaadittiin mm.
yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ilmaista oppivelvollisuutta, julkista terveydenhuoltoa ja sananvapautta.
Suomi – yhdistystoiminnan luvattu maa
Suomea kutsutaan usein järjestöjen ja yhdistysten luvatuksi maaksi.
Suomalaisten innostus yhdistystoimintaan käynnistyi 1800-luvun lopulla
, jolloin maahan syntyi lukuisia vapaaehtoisia kansalaisjärjestöjä.
Ensimmäiset yhdistykset olivat
sivistyneistön perustamia,
ja niiden tarkoituksena oli
kansan sivistäminen ja isänmaallinen kasvattaminen.
Myöhemmin rahvas otti yhdistyksissä ohjat omiin käsiinsä.
Ensimmäiset laajempia suomalaisjoukkoja koskettaneet järjestöt olivat
vapaapalokuntia
. Niitä alkoi syntyä kaupunkeihin 1860- ja 1870-luvuilla.
. Pian niiden toiminta sai myös muita muotoja, kun palokuntien yhteyteen perustettiin
orkestereita, näytelmäseuroja ja kirjastoja.
Raittiusseurat
yleistyivät 1880-luvulta lähtien. Ne saivat runsaasti suosiota erityisesti työväestön parissa.
. Raittiusliikkeestä muotoutui joksikin aikaa maan suurin joukkojärjestö. Maaseutunuorison parissa suosiota kerännyt
nuorisoseuratoiminta
ohitti sen kansansuosiossa 1890-luvulla.
Työväenyhdistyksiä
ryhdyttiin perustamaan 1880-luvulla. Niiden toiminta oli aluksi ylempien yhteiskuntaryhmien, kuten tehtaanomistajien, johdossa.
Tästä ylhäältäpäin johdetun
työväenliikkeen
vaiheesta työväestö irtautui vuoden 1899 työväenyhdistyksien Turun kokouksen myötä.
Tuolloin perustettiin
Suomen Työväenpuolue
, joka hyväksyi vuonna 1903 sosialistisen puolueohjelman ja muutti nimensä
sosiaalidemokraattiseksi
puolueeksi.
Vuodet 1899–1905 olivat
erityisen voimakasta työväenliikkeen kasvukautta ja suurlakkovuonna 1905
työväenliikkeen piirissä oli jo enemmän jäseniä kuin raittiusliikkeessä.
Yhdistystoimintaa alkoi 1880-luvulla syntyä myös naisasian ympärille.
Naisyhdistysten
perustaminen liittyi usein varsin konkreettiseen keskusteluun tyttöjen koulukysymyksestä
Yhdistykset ajoivat myös naisten oikeutta ansiotyöhön ja yleisiä kansalaisoikeuksia naisille. Eduskuntauudistuksen alla naisyhdistykset yhdessä työväenliikkeen kanssa vaativat
äänioikeuden
ulottamista naisiin.
Kaikissa edellä mainituissa yhdistyksissä
kiinnitettiin huomiota
mielekkäiden vapaa-ajanviettomuotojen kehittämiseen.
Rahvas haluttiin ohjata pois
huonoiksi katsotuista tavoista,
kuten liiallisesta alkoholinkäytöstä.
Niinpä yhdistysten yhteydessä toimi usein kuoroja, soittokuntia, näytelmäseuroja ja kansankirjastoja.
Monen nykyisen kaupunginteatterin esiaste
löytyykin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen
työväen-, nuorisoseuran tai raittiusliikkeen näyttämöltä
.
Yhtenäistämispolitiikkaa vai sortovuosia?
Suomen autonominen asema
Venäjän osana joutui koetukselle 1890-luvulta alkaen. Venäjän nationalistisissa piireissä kritisoitiin Suomen erityisasemaa ja
vaadittiin maan venäläistämistä.
Tsaari Aleksanteri III
ryhtyi toteuttamaan Suomessa ohjelmaa, joka tähtäsi Venäjän valtakunnan yhtenäistämiseen.
Ensimmäisenä tulevan
sortokauden merkkinä
voidaan pitää Aleksanteri III:n vuonna 1890 antamaa
postimanifestia,
jolla
Suomen posti alistettiin Venäjän viranomaisille ja postin virkakieleksi määrättiin venäjä.
Toden teolla pyrkimykset Suomen hallinnon venäläistämiseksi aloitettiin vasta Aleksanterin III:n seuraajan
Nikolai II:
n hallintoaikana niin sanotulla
helmikuun manifestilla
, joka mm. määräsi seuraavaa:
Suomen lait oli säädettävä
Venäjän lainsäätämisjärjestyksessä.
Valtiopäiville
jäi
vain neuvoa-antava
rooli lainsäätämisessä.
Suomen sotaväki lakkautettiin ja suomalaisten
tuli suorittaa asevelvollisuus Venäjän armeijassa
. Tämä oli ainoa manifestin pohjalta säädetty laki ja astui voimaan vuonna 1901.
Venäjän kielen asemaa parannettiin.
Venäjän viimeiseksi tsaariksi ja Suomen suuriruhtinaaksi jäänyt keisari Nikolai II. Hänen hallintonsa aikana
tyytymätön kansa kyseenalaisti keisarin yksinvaltiuden ja laajat lakot levisivät Venäjältä Suomeen vuonna 1905.
Tuolloin huomio kiinnittyi valtakunnan sisäisiin ongelmiin ja laajaan
yleislakkoon
, joka levisi lopulta Suomeenkin
. Tilanteen rauhoittamiseksi Venäjän tsaari oli pakotettu taipumaan moniin uudistuksiin. Näiden joukossa oli suomalaisten vaatimus valtiopäivien uudistamisesta moderniksi
kansanedustuslaitokseksi
. Uudistus toteutettiin vuonna 1906.
.Ensimmäisen sortokauden
katsotaan alkaneen vuoden 1899 helmikuun manifestista ja päättyneen
eduskuntauudistukseen 1906.
Suomen autonominen asema ja erioikeudet tulivat jälleen kerran uhatuiksi
vuodesta 1908 alkaen.
Tuolloin Venäjän sisäpoliittiset levottomuudet olivat jo rauhoittuneet, ja siellä
ryhdyttiin toteuttamaan uutta venäläistämisohjelmaa.
Toisen sortokauden
myötä Suomessa alettiin vähitellen herätellä toiveita
maan itsenäistymisestä
. Ensimmäinen maailmansota katkaisi Suomen varalle suunnitellut venäläistämistoimet.
Suomessa aikakautta 1890-luvulta itsenäistymiseen kutsuttiin "sortokausiksi", "sortovuosiksi" tai "venäläistämispolitiikan" ajaksi.
Ne kertovat hyvin selvästi suomalaisten näkökulman venäläistämistoimiin: 1800-luvulla rakennettu omaleimainen suomalainen hallintotapa, lait, asetukset, kulttuurielämä – koko itsehallinto –
oli vaarassa tuhoutua Venäjän suurvaltapolitiikan alle.
Kun tarkastellaan Venäjän toimia reuna-alueillaan 1800-luvun loppupuolen kansainvälisten suhteiden valossa, venäläistämistoimet ovat
luonnollista jatkumoa imperiumin vaikutusvallan pönkittämiselle.
1800-luvun loppu oli suurvaltojen keskinäisen kilpailun aikaa. Samaan aikaan
nationalismi eli kansallisuusaate
yhdisti kansakuntia ja hajotti monikansallisia valtakuntia Euroopassa.
Aktiivista ja passiivista poliittista vastarintaa
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Suomesta lähti joukko nuoria miehiä salaa Saksaan hakemaan sotilaskoulutusta
Tällainen laiton ja emämaa-Venäjää vastaan suunnattu vastarinta naamioitiin osallistumisiksi saksalaisille partiolaiskursseille ("Pfadfinderkursus"). Tavoitteena oli saada tarpeellista sotilaskoulutusta, koska Suomesta tällainen koulutus puuttui. Koulutus katsottiin tärkeäksi, mikäli selkkaukset Venäjän kanssa eskaloituisivat aseellisiksi yhteenotoiksi.
Jääkäriliikkeen taustalla olivat venäläistämistoimet Suomessa eli ns. sortovuodet.
Kaiken kaikkiaan 1985 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen Saksassa vuosina 1915–1918. Koulutukseen kuuluivat myös taistelutoimet Saksan joukoissa ensimmäisen maailmansodan rintamilla.
Jääkärit palasivat Suomeen kevättalvella 1918, jolloin Suomessa sodittiin sisällissotaa. Jääkärit taistelivat sisällissodassa valkoisten puolella, osana Mannerheimin johtamia valkokaartin joukkoja.
Osa suomalaisista aktivoitui passiivisen vastarinnan sijasta tositoimiin.
Yksi tunnetuimmista Suomen historian poliittisista murhista on kenraalikuvernööri
Nikolai Bobrikovin ampuminen vuonna 1904
Senaatinlinnan (nykyinen Valtioneuvoston linna) pylväikössä.
Ampuja
Eugen Schauman
ampui teon jälkeen lopulta myös itsensä. Osa suomalaisista aikalaisista tuomitsi Schaumanin teon jyrkästi julmana murhana ja terroritekona, osa taas juhli inhotun kenraalikuvernöörin kukistamista.
Säätyvallasta kansanvaltaan – eduskuntauudistus
Vuoden
1906 eduskuntauudistuksen
myötä Suomessa siirryttiin kertarysäyksellä maailman edistyneimpään kansanedustuslaitokseen, kun aikaisempi nelisäätyinen valtiopäivälaitos korvattiin yksikamarisella, 200-paikkaisella eduskunnalla.
Aikaisemmilla säätyvaltiopäivillä
oli ollut edustettuna vain murto-osa maan väestöstä: aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat.
Esimerkiksi työväestöä ei säätyvaltiopäivillä edustanut kukaan.
Eduskuntauudistuksen myötä syntyivät nykyisen kaltaiset
puolueet,
joilla oli omat
puolueohjelmansa
ja
kenttäorganisaationsa.
-- Eduskuntavaalit 15.3.–16.3.1907
Suomen sosialidemokraattinen puolue
Suomalainen puolue
Nuorsuomalainen puolue
Ruotsalainen kansanpuolue
Maalaisliitto
Kristillinen työväenliitto
Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus
Eduskuntauudistukse
n myötä kansanedustuslaitoksessa tulivat edustetuiksi kaikki suomalaiset.
Äänioikeus oli yleinen ja yhtäläinen: jokainen 24 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen oli oikeutettu äänestämään eduskuntavaaleissa.
Äänioikeutettujen määrä Suomessa moninkertaistui,
kun aiemmin säätyvaltiopäivillä oli edustettuna vain osa kansasta, eli erioikeuksista nauttivien säädyt aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat.
Nyt eduskuntauudistuksen myötä äänioikeuden saivat myös
kaupunkien ja maaseudun työläiset
sekä muut
säätyihin kuulumattomat kaupunkilaiset.
Erityisen edistyksellistä ajan oloihin nähden oli se, että myös
naiset saivat sekä ääni- että vaalioikeuden.
Toisin sanoen suomalaisnaiset saattoivat sekä äänestää että asettua ehdolle vaaleissa. Ennen Suomea naiset olivat saaneet äänioikeuden Uudessa Seelannissa (1893) ja Australiassa (1902)
Australiassa naiset saivat myös vaalikelpoisuuden, mutta halukkaita ehdokkaita ei valtiollisissa vaaleissa ilmennyt vuosikymmeniin.
Ensimmäisille valtiopäiville valittiin kaikkiaan 19 naista.
Suomalaiset naiskansanedustajat olivat ensimmäisiä koko maailmassa.
1 more item...
Kansakoulu yleistyi hitaasti –
oppivelvollisuus vasta vuonna 1921