Please enable JavaScript.

Coggle requires JavaScript to display documents.

HTM3317 Rikos- ja prosessioikeus - Coggle Diagram

- - - - 1.1 Rikos, rangaistus ja rikosoikeus
        
        Rikos on laissa rangaistavaksi säädetty inhimillinen teko.
        
        Suomessa rikos on perinteisesti jaoteltu tunnusmerkistön mukaisuuteen, oikeudenvastaisuuteen/oikeuttamisperusteeseen ja syyllisyyteen.
        
        Oikeuttamisperusteita ovat hätävarjelu ja pakkotila.
        
        Rikossäännöksessä on aina kolme osaa: rikoksen otsikko eli nimi, rangaistavaksi säädetyn käyttäytymisen luonnehdinta ja rangaistusuhka eli rangaistussäännös.
        
        Rangaistusvastuu voi perustua vain kirjoitettuun lakiin.
        
        Rikosoikeudenkäynnissä tutkitaan samanaikaisesti, täyttääkö menettely tunnusmerkistössä asetetut edellytykset ja onko syytetty menetellyt tahallisesti tai tuottamuksellisesti.
        
        Rikossäännös suojaa oikeushyviä välillisesti, tehostamalla oikeushyviä välittömästi turvaavia käyttäytymisnormeja.
        
        Käyttäytymisnormi ei yksinään riitä takaamaan oikeushyvän häiriötöntä hyväksikäyttöä, vaan sen tueksi tarvitaan rangaistuksen uhka.
        
        Rikosoikeus tarkoittaa rikosta ja rangaistusta koskevaa normiainesta.
        
        Rikossäännöksiä on muissakin laeissa kuin rikoslaissa (esim. tieliikennelaki ja ajoneuvolaki).
        
        Tavoitteena on ollut sisällyttää rikoslakiin ne rikossäännökset, joissa uhataan normin rikkojaa vankeudella.
      - 1.2 Rikoslainoppi ja muu rikosoikeuden tutkimus
        
        Rikoslainopin tehtäväksi määritellään yleensä rikosoikeudellisten säännösten tulkinta ja systematisointi.
        
        Lainopin tehtäväksi voidaan ajatella myös lainopillisten ongelmien uudelleenmuotoilu, uudenlainen systemaattisten yhteyksien osoittaminen ja ongelman ratkaisun kannalta relevanttien näkökohtien jäsentäminen.
        
        Rikoslainoppi pyrkii jäsentämään olemassa olevan rikosoikeudellisen materiaalin rationaaliseksi kokonaisuudeksi.
        
        Rikoslainopillinen tutkimus käyttää lähteinään säädöstekstekjä, hallituksen esityksiä, eduskunnan valiokuntien lausuntoja ja lainvalmistelun pohjaksi tehtyjä työryhmämietintöjä (erityisesti korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien tapauksia) ja oikeuskirjallisuutta.
      - 1.3 Kriminologia, kriminaalipolitiikka ja kriminalistiikka
        
        Kriminologia on yleensä määritelty rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä tutkivaksi tieteeksi, joka tarkastelee tieteellisesti yhtäältä rikollisuutta, rikollisia ja uhreja sekä toisaalta rikollisuuden kontrollia ja kontrollikoneiston toimintaa.
        
        Kriminologiset teoriat kiinnittävät huomionsa rikoksentekijän käyttäytymiseen ja pyrkivät löytämään joko hänestä tai häntä ympäröivästä yhteisöstä selitystä rikoksille.
        
        Klassisissa kriminologian teorioissa rikosta pidetään yksilön vapaasti valittavissa olevana vaihtoehtona. Kriminologian tehtäväksi jää hahmottaa ja testata keinoja, joilla rikollisuus minimoidaan.
        
        Positivistisen kriminologian lähtökohtana on idea, jonka mukaan yksikön valikoituminen rikoksentekijäksi ei ole hänen vapaassa harkinnassaan. Tämän viitekehyksen varassa positivistisen kriminologian edustajat pyrkivät tunnistamaan rikollisen käyttäytymisen syitä.
        
        Kriminaalipolitiikalla tarkoitetaan tavallisimmin rikollisuutta koskevaa yhteiskunnallista päätöksentekoa.
        
        Kriminalistiikka on oppi rikosten tutkinnasta. Se jakaantuu kriminaalitaktiikkaan ja kriminaalitekniikkaan.
        
        Kriminaalitaktiikassa on kysymys poliisin tutkintamenetelmistä, muun muassa kuulustelutekniikasta.
        
        Kriminaalitekniikka on oppi rikosten teknisestä tutkinnasta, jota on esimerkiksi rikospaikka- ja sormenjälkitutkinta sekä erilaiset luonnontieteen menetelmiin perustuvat tutkinnat (esim. DNA-tutkimukset).
        
        Näillä menetelmillä hankitaan näyttöä rikosoikeudenkäyntiä varten.
      - 1.4 Empiirisen tutkimuksen ja rikoslainopin suhde
        
        Lainopin harjoittaja yhdistää empiirisen tutkimustiedon normatiiviseen rikosoikeuden järjestelmään.
        
        Empiirinen tieto antaa pohjaa kriminaalipoliittisille argumenteille, joita käytetään perusteltaessa lain muuttamista.
        
        Empiirinen tieto ei yleensä kelpaa sellaisenaan lain muuttamisen perusteeksi, vaan se vasta mahdollistaa monipuoliselle kriminaalipoliittiselle argumentoinnille rakentuvan keskustelun.
      - 1.5 Rikosprosessi ja rikosoikeus
        
        Rikosprosessissa seuraavat toisiaan aikajärjestyksessä esitutkinta, syyteharkinta, oikeudenkäynti ensimmäisessä oikeusasteessa, oikeudenkäynti muutoksenhakuasteessa - ja mahdollisesti korkeimmassa oikeudessa - sekä rangaistusten ja muiden seuraamusten täytäntöönpano.
        
        Rikosoikeuden normit ohjaavat ihmisten käyttäytymistä pelotuksen, moraalisen mekanismi tai positiivisen yleisprevention kautta.
        
        Rikosoikeudellinen järjestelmä on tehokas vain, jos on olemassa järjestelmä, jossa rikosoikeudellinen vastuu toteutetaan käytännössä.
        
        Rikosprosessin sääntely on tasapainoilua epäillyn oikeusturvan ja tutkinnan tehokkuuden välillä. Esimerkiksi epäillyn oikeus olla selvittämättä rikosta vaikeuttaa ja hidastaa tutkintaa. Tutkintaan kuluva aika on pois muiden juttujen tutkinnasta ja valvonnasta.
        
        Rikosoikeus ja rikosprosessi ovat vuorovaikutuksessa. Kun kirjoitetaan rikosoikeudellisesta vastuusta, pitäisi tuntea se mekanismi, jolla vastuuta toteutetaan.
        
        Oikeudenkäynnin ja erityisesti rikosoikeudenkäynnin tavoitteeksi on perinteisesti määritelty aineellisen totuuden selvittäminen.
        
        Realistinen lähtökohta on, että rikosprosessissa ei välttämättä saada selville aineellista totuutta. Rikosprosessissa joudutaan punnitsemaan lähinnä asianomistajan ja syylliseksi epäillyn perusoikeuksia keskenään.
        
        Rikosasian oikeudenkäynti on järjestettävä niin, että kaikilla osapuolilla on tilaisuus esittää siinä näkemyksensä.
        
        Prosessissa ei haeta totuutta, vaan siinä määritellään ensin se konflikti, joka on ratkaistavana ja jonka jälkeen kukin osapuoli pyrkii näyttämään käsityksensä oikeaksi.
      - 1.6 Empiiriseen tietoon perustuva kriminaalipolitiikka
        
        Rikosoikeuden on ajateltu vaikuttavan ihmisten käyttäytymiseen yleis- tai erityisestävästi.
        
        Rangaistusuhkien ja rangaistusten on ajateltu pelottavan ihmisiä niin, että he pidättyvät rikoksista. Tällöin puhutaan rikosoikeudellisen järjestelmän välittömästä vaikutuksesta.
        
        Rikosoikeus on aikanaan syntynyt yksityisen koston poistamiseksi, ja sillä pidetään yllä ihmisten luottamusta normijärjestelmän oikeudenmukaiseen ja tehokkaaseen toimintaan.
        
        Erityisestävä vaikutus kohdistuu puolestaan rikokseen jo syyllistyneeseen, jota pyritään rankaisemalla varoittamaan, sopeuttamaan takaisin yhteiskuntaan tai eristämään yhteiskunnasta.
    - - 2.1 Mitä rangaistusteoriat ovat?
        
        Rikosoikeus on viimesijainen yhteiskuntapolitiikan keino.
        
        Rangaistusteoriat eivät ole teorioita samassa mielessä kuin empiirisen tutkimuksen teoriat, vaan kysymys on todella hypoteeseistä tai olettamuksista taikka kriminaalipoliittista tavoitteenasetteluista.
      - 2.2 Sovitus kriminaalipolitiikan osana
        
        Rankaiseminen on alkujaan lähtenyt koston ajatuksesta.
        
        Kristillisen uskon omaksuminen myötä länsimaissa koston sijaan tuli vähittäin sovitus.
        
        Sovitus on kiinteässä yhteydessä anteeksiantoon: kun teko on sovitettu, se on myös anteeksiannettu ja tekonsa sovittanut voi jatkaa elämäänsä täysivaltaisena yhteisön jäsenenä.
        
        Sovitusideologia palvelee hyvin yhteiskuntarauhan ylläpitämistä.
        
        Katumus on yhteydessä moitteeseen. Rangaistuksella ilmaistaan yhteiskunnan paheksuntaa sen takia, että syytetty on tehnyt toisen perusoikeutta loukkaavaan, kielletyn ja laissa rangaistavaksi säädetyn teon.
        
        Sovitusopin mukaan rangaistuksesta ilmenevä viesti suunnataan ennen kaikkea rikoksesta tuomitulle.
        
        Jos asianosainen on kokenut tulleensa asiassa kuulluksi, hän voi suhtautua tuomioistuimiin jatkossa myönteisesti siitä huolimatta, että hänet on tuomittu rangaistukseen vastoin kiistämistään.
        
        Oikeudenkäynnin julkisuus ja vastaajan läsnäolopakko käsittelyssä liittyvät yleisestävyyteen. Vastaajalle ja oikeusyhteisölle osoitetaan, että kyseessä on niin vakava teko, että asia on välttämättä käsiteltävä julkisesti ja vastaajan läsnä ollessa.
      - 2.3 Rikosten ehkäiseminen yhteiskuntapolitiikan keinona
        
        Kriminaalipolitiikan tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan tietoista keinojen arviointia ja valintaa.
        
        Rangaistuksia käytetään yhteiskunnallisten päämäärien edistämiseksi.
        
        Tekoja säädetään rangaistavaksi ja rangaistuksia määrätään konkreettisissa tapauksissa ensi sijassa siksi, että ihmiset pidättäytyisivät normien vastaisesta käyttäytymisestä.
      - 2.4 Rangaistusuhan ja rankaisemisen pelotusvaikutus
        
        Pelotusvaikutuksen periaatteellinen idea on taivuttaa potentiaalinen rikoksentekijä toimimaan normin edellyttämällä tavalla vastoin tahtoaan tai ainakin toisin kuin hän muuten toimisi.
        
        Pelotusvaikutus liittyy tunnusmerkistöihin sisältyviin rangaistusuhkiin ja rangaistusten tuomitsemiseen.
        
        Sen sijaan täytäntöönpanossa ei nykyisin tavoitella pelotusvaikutusta. Täytäntöönpano pyritään järjestämään niin, että rikoksentekijällä olisi sen jälkeen mahdollisimman hyvät mahdollisuudet sopeutua yhteiskuntaan.
        
        Rikosta voidaan lähestyä taloudellisena valintana. Hyötyjen haittojen rahamääräiseksi laskemiseksi on laadittu mekaanisia malleja.
      - 2.5 Rikosoikeus ja moraali
        
        Moraalia luovan vaikutuksen huomioon ottamisella on pohjoismaisessa oikeuskirjallisuudessa vanhat perinteet.
        
        Rikosoikeudellisella moitteella pyritään vaikuttamaan ihmisten motivaatioon sekä ylläpitämään ja vahvistamaan yhteiskunnan hyvänä pitämiä moraali- ja tapanormeja.
        
        Rikosoikeus luo tietyn rakenteen yhteiskunnan yleiselle moraalikasvatukselle.
      - 2.6 Vastavuoroiset odotukset ja rationaalinen rankaiseminen
        
        Positiivisen yleisestävyyden lähtökohtana on käsitys, että ihmiset noudattavat normeja omaksuttujen ja opittujen taipumusten mukaan.
        
        Uhrinäkökulmasta katsottuna rikosoikeudella pyritään vakuuttamaan rikoksen uhri siitä, että hän voi luottaa oikeusjärjestyksen hänelle lupaamaan suojaan rikostekoja vastaan.
        
        Tekijän näkökulmasta tarkasteltuna rikosoikeudella tavoitellaan ensinnäkin sitä, että potentiaalinen tekijä tietäisi toimivansa väärin.
      - 2.7 Rangaistuksen vaikutus rikoksentekijään
        
        Ehdoton ja ehdollinen vankeus, sakko ja tuomitsematta jättäminen on välitön erityispreventio, jossa pyritään vaikuttamaan tuomittuun varsin suoraviivaisella pakolla.
        
        Välillisen erityisprevention keinoin tuomittu pyritään integroimaan yhteiskuntaan. Välillistä erityispreventiota tavoitellaan yhdyskuntapalvelun, nuorisorangaistuksen ja hoidollisten seuraamusten käytöllä.
        
        Välittömään erityisestävyyteen sisältyvät vain ne toimenpiteet, joilla rikoksesta tuomittua fyysisesti hänen vapauteensa puuttumalla tai fyysiseen puuttumiseen rinnastettavalla tavalla estetään uusimasta rikostaan.
        
        Välillinen erityisestävyys perustuu lähinnä psyykkiseen vaikutukseen, joka voi olla pelotusta tai sopeuttamista ja tuomitun integroimista yhteiskuntaan.
        
        Yhdyskuntapalvelun ja nuorisorangaistuksen täytäntöönpanoon liittyy vahva sosiaalistava funktio.
      - 2.8 Sovittelu kriminaalipolitiikan keinona
        
        Varoitukseen liittyvällä asianomistajalle aiheutetun vahingon korvaamisella tai asianomistajan muulla hyvittämisellä tavoitellaan myös tekijän sosiaalistamista.
        
        Sovittelussa asianomistaja oppii perinteistä rikosoikeudenkäyntiä paremmin tuntemaan rikoksensa merkityksen uhrin ja myös yhteiskunnan kannalta.
        
        Sovittelumenettely on säädetty laissa selkeästi rikosprosessiin liittyväksi menettelyksi, mutta ei rikosprosessin osaksi.
        
        Hyvitystä on toisinaan pidetty rikosoikeudelle vieraana instrumenttina. On katsottu, ettei hyvityksellä ole rangaistuksen luonnetta eikä sillä saavuteta pelotusvaikutusta.
        
        Sovittelua on monesti arvosteltu siitä, että sovitteluajattelu unohtaa liian helposti kriminalisointien ja oikeudenkäyntien taloudelliset, poliittiset ja symboliset funktiot.
        
        Taloudellinen hyvitys ja sovittelu soveltuvat rikoksiin, joista aiheutuu uhrille vahinkoa, mutta joista ei tekijälle ole mitään hyötyä.
      - 2.9 Hoitoa rikosoikeuden sijasta tai sen ohella?
        
        Henkisesti häiriintyneille tai muuten poikkeaville rikoksenuusijoille määrättiin rangaistukseksi melko usein kestoltaan ennalta määräämätön eristäminen laitokseen tai ruumilliseen koskemattomuuteen radikaalisti puuttuvia toimia (esim. pakkosterilointi ja pakkokastrointi).
        
        Kriminaalipolitiikassa on Yhdysvalloissa luovuttu hyvinvointi-ideologiaan tukeutuvasta rikoksentekijän sosiaalistamisesta, ja rikoksentekijöitä pidetään lähinnä yhteiskunnan vihollisina, jotka on eristettävä vankilaan tai tehtävä muulla tavoin vaarattomaksi.
        
        Hoidon liittäminen rikosoikeuden seuraamusjärjestelmään on tullut uudelleen keskustelun kohteeksi viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, erityisesti osana päihderiippuvaisten kuntoutusta.
    - - 3.1 Lähtökohta
        
        Julkisen vallan edellytetään kunnioittavan ja suojelevan kansalaisten perusoikeuksia sekä takaavan ne.
        
        Rikosoikeudellisesti arvioituna kunnioittamisvaatimus viittaa ensinnäkin rikoslain käyttämisen absoluuttisiin eli ehdottomiin kieltoihin, kuten kuolemanrangaistuksen, kidutuksen ja ihmisarvoa loukkaavien rangaistusten kieltoon.
        
        Rikosoikeudellisesti arvioiden takaamisvaatimus asettaa etenkin lainsäätäjälle velvollisuuden suojata perusoikeuksia kriminalisointien avulla.
      - 3.2 Oikeushyvien suojelun periaate
        
        Rikostunnusmerkistöt ovat perimmäiseltä luonteeltaan käskyjä. Niiden avulla pyritään ohjaamaan yksilöiden käyttäytymistä siten, että itse kukin välttäisi vaarantamasta ja loukkaamasta yhteiskunnassa tärkeinä pidettyjä arvoja.
        
        Näitä arvoja kutsutaan rikosoikeudessa oikeushyviksi tai suojeluobjekteiksi. Joskus oikeudellisissa puheenvuoroissa käytetään myös termiä suojeluintressi, jolla tarkoitetaan samaa asiaa.
        
        Ensisijaisesti oikeushyvien suojelun periaatteen tarkoitus on rajoittaa rikoslainsäätäjän toimintavaltaa asettamalla lainsäätäjälle velvollisuus perustella kriminalisoinnin tarpeellisuus oikeushyvistä käsin.
        
        Liberaalissa demokratiassa rikosoikeudelliseksi tavoitteeksi on asetettava, että rikoslailla suojataan lähinnä sellaisia arvoja, joiden suojelu turvaa mahdollisimman suoraan yksilöiden vapauspiiriä eli vapautta elää rauhassa toisten ihmisten loukkauksilta.
        
        Oikeushyvien suojelun periaatetta ei pidä tulkita niin, että tietty moitittavaksi arvioitu menettely on aina säädettävä rangaistavaksi, kunhan pystytään määrittelemään menettelyllä vaarannettava tai loukattava oikeushyvä.
        
        Kriminaalipoliittisessa päätöksenteossa on usein perustellumpaa turvautua muihin keinoihin, kuten vahingonkorvausvelvollituuteen, pakolliseen vakuutusjärjestelmään sekä muihin yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan keinoihin.
      - 3.3 Hyöty-haitta-vertailun periaate
        
        Hyöty-haitta-vertailun periaatteen tarkoituksena on rajoittaa kriminaalipolitiikan keinovalikoimaa.
        
        On toimittava tavalla, joka tuottaa enemmän yhteiskunnallista hyötyä kuin haittaa.
        
        Kriminalisoinnilla tavoitellut hyödyt on pyrittävä jo lainsäädäntövaiheessa tekemään näkyviksi sekä arvioitava, missä määrin kriminalisoinnin avulla voidaan edistää kyseisten tavoitteiden (hyötyjen saavuttamista).
        
        Ideaali on, että kriminalisoinnilla saavutettavat hyödyt pitäisi lakia valmisteltaessa arvioida mahdollisimman konkreettisesti, mutta realistista on todeta, että lainsäädäntöä valmisteltaessa hyötyanalyysi joudutaan aina laatimaan enemmän tai vähemmän abstraktilla tasolla.
        
        Rikoksesta aiheutuvien kustannusten oikeudenmukaiseen jakoon sisältyy se, että rikosten uhrien menetykset on pyrittävä korjaamaan oikeudenmukaisella tavalla.
      - 3.4 Ultima ratio -periaate
        
        Rikosoikeus on yhteiskuntapolitiikan ja kriminaalipolitiikan järein työkalu, jota on käytettävä harkiten.
        
        Ultima ratio -periaate edellyttää rikosoikeuden käyttöä viimekätisenä keinona: ennen kuin turvaudutaan kriminalisointeihin, olisi selvitettävä muiden yhteiskuntapolitiikan keinojen käyttökelpoisuus ja toimivuus.
        
        Äärimmilleen vietynä ultima ratio -periaate tarkoittaisi sitä, että rikosoikeudesta pitäisi luopua kokonaan, koska aina on olemassa inhimillisempiä ja sosiaalisesti perustellumpia keinoja reagoida ongelmakäyttäytymiseen kuin rikoslaki.
        
        Kun rikosoikeutta suhteutetaan muuhun oikeusjärjestykseen ja sen keinovalikoimaan, voidaan puhua ulkoisesta ultima ratiosta.
        
        Sisäinen ultima ratio viittaa siihen, miten jo aikaisemmin rikoslakiin sisältyvät normistot suhteutetaan toisiinsa kriminalisointien tasolla.
      - 3.5 Kriminalisointiperiaatteet ja rikoslain tulkinta
        
        Lähtökohtaisesti kriminalisointiperiaatteet ovat rikoslainsäätäjälle suunnattuja toimintaohjeita.
        
        Hyötyjä ja haittoja punnittaessa on keskeistä, että huomiota kiinnitetään yksittäistapausta laajempiin näkökulmiin eli siihen, mitä hyvää tai huonoa potentiaalisesta ratkaisusta seuraa oikeusjärjestykselle ja laajemminkin yhteiskunnalle.
    - - 4.1 Aluksi
        
        Mannermaisella rikosoikeudella ja rikoslainkäytöllä on vahva sidos lakipositivistiseen traditioon.
        
        Näin ollen rikosoikeudellisessa ratkaisutoiminnassa korostuu lakisidonnaisuus sisällöllisen oikeudenmukaisuuden ja tilannesensitiivisyyden kustannuksella.
        
        Kun rikoslakia sovelletaan neutraalisti ja ennalta sovittujen pelisääntöjen mukaisesti, julkinen valta huolehtii siitä, että kansalaiset ovat rikosoikeuden edessä yhdenvertaisessa asemassa.
      - 4.2 Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate
        
        Nimestään huolimatta rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on rikosoikeuden keskeisin normatiivinen ohje, josta ei voida poiketa missään tilanteissa.
        
        Laillisuusperiaate sisältää kirjoitetun lain vaatimuksen, jonka mukaan tuomari ei saa mennä lain ulkopuolelle (praeter legem -kielto).
        
        Lainsäätäjä ei saa säätää epätäsmällisiä rikossäännöksiä (epätäsmällisyyskielto).
        
        Lainsäätäjä ei saa määrätä taannehtivasti rangaistavaksi sellaisia tekoja, jotka eivät ennen lakia olleet kriminalisoituja (retroaktiivisuuskielto). Myöskään tuomari ei saa soveltaa taannehtivasti lakia sellaisen teon rankaisemiseksi, joka tekohetkellä ei ollut vielä rangaistava.
        
        Tuomari ei saa soveltaa lakia analogisesti syytetyn vahingoksi (analogiakielto).
        
        Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen tuomitseminen edellyttää, että syytteessä kuvattu menettely ja oikeudenkäynnissä toteen näytetty teko täyttävät ne tunnusmerkit, jotka ilmenevät konkreettisessa tapauksessa sovellettavasta rikossäännöksestä.
        
        Tuomarin ja muun lainkäyttäjän on perustettava ratkaisunsa lainsäätäjän tekemiin linjanvetoihin.
        
        Rikoslainsäädännöllisesti prater legem -kielto asettaa vaatimuksia ennen kaikkea sille, miten rikosoikeudellisesti kielletty menettely kuvataan tunnusmerkistössä.
        
        Praeter legem -kiellolla on sen lisäksi merkitystä rangaistussäännöksestä ilmenevään rangaistusasteikkoon, jossa ilmaistaan käytettävissä olevat rangaistuslajit ja rangaistuksen pituus.
        
        Rangaistuksen lisäksi muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin.
        
        Muita rikosoikeudellisia seuraamuksia ovat menettämiseuraamus, rangaistuksen tuomitsematta jättäminen, ajokielto, eläintenpitokielto ja metsästyskielto (myös liiketoimintakielto, lähestymiskielto ja rikosuhrimaksu).
        
        Kirjoitetun lain vaatimus ei tarkoita sitä, että eri elämänalueita koskevan rangaistavan ja moitittavan menettelyn edellytykset ilmaistaisiin pelkästään rikoslaissa.
        
        Rangaistavan menettelyn kuvaus ja rangaistusuhka voidaan erottaa toisistaan, jolloin voidaan puhua blankorangaistustekniikasta.
        
        Rangaistusuhka eli blankorikossäännös sisältyy muodolliseen eduskuntalakiin - yleensä rikoslakiin -, mutta rangaistusuhka voidaan ilmaista myös muussa laissa.
        
        Rangaistavan käyttäytymisen kuvaus eli blankettinormi löytyy taas muusta lainsäädännöstä, kuten asetuksesta tai ministeriön päätöksestä.
        
        Rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvä epätäsmällisyyskielto edellyttää, että lainsäätäjä ei säädä liian laajoja ja epätäsmällisiä kriminalisointeja.
        
        Laillisuusperiaatteen retroaktiivisuuskielto eli taannehtivuuskielto tarkoittaa sitä, että lainsäätäjä ei saa kriminalisoida tekoja, jotka on tehty ennen lain voimaantuloa.
        
        Jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen (lievemmän lain periaate).
        
        Rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin.
      - 4.3 Ratkaisuperusteet rikosoikeudellisessa harkinnassa
        
        Oikeuslähdeoppi on oikeudellisen argumentaation kulmakivi.
        
        Sen tehtävänä on antaa vastaus siihen, millaisia yleisiä hierarkkisia tai tärkeysjärjestystä koskevia suhteita eri normilähteiden välillä voi vallita.
        
        Kiperissä tapauksissa lainsoveltaja joutuu väistämättä harkintatilanteeseen.
        
        Harkinnan syy on se, ettei kirjoitetulla rikoslailla voida etukäteen varautua kaikkiin tulevaisuuden tapahtumiin.
        
        Kiperässä tilanteessa ratkaisuperusteet mahdollistavat argumentoinnin pro et contra. Tällaisessa tilanteessa lainsoveltaja, kuten tuomarin, on valittava se vaihtoehto, jolle on enemmän normatiivista tukea.
      - 4.4 Rikoslain tulkinnan perusteet
        
        Oikeudellisen tulkinnan hyvyyden mittarina pidetään sitä, että tulkinta on objektiivista.
        
        Oikeuskäytännössä kysymys reaalimaailmaa koskevien väitteiden paikkansapitävyydestä on selvitettävä todistelukeinoin.
        
        Rikosoikeudellisen tulkinnan yhtenä erityispiirteenä on, että tulkinnan kohteena eivät ole oikeusnormit sellaisenaan, vaan lakitekstin lauseet.
        
        Rikoslain yleisen osan säännöksiä tulkittaessa ei ole mahdollista taikka tarvettakaan painottaa sanamuodon mukaista tulkintaa, kuten rikoslain erityisen osan rikostunnusmerkistöjä tulkittaessa.
        
        Rikosoikeudellisen tulkinnan lähtökohta on sanamuodon mukainen tulkinta.
        
        Kontekstualisoiva rikoslain tulkinta tarkoittaa sitä, että tarvittaessa tunnusmerkistön sisältämien sanojen merkityssisältö on ymmärrettävä siinä viitekehyksessä, jossa niitä käytetään.
        
        Rikostunnusmerkistön sanamuotoa on luettava aikaisemman oikeuskäytännön muovaamassa merkitysyhteydessä.
        
        Systemaattinen tulkinta voi edellyttää tukeutumista lain historialliseen tulkintaan. Lain merkityssisältö on ymmärrettävä historiallisen kehityskaarensa tuloksena.
        
        Jotta päämäärien punninnassa päädyttäisiin lain edellyttämään ratkaisuun, ratkaisuvaihtoehdoista tulee valita se, joka optimaalisella tavalla edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
        
        Lainsäätäjän tahdon merkitys perustuu siihen, että se voi tapauskohtaisesti vahventaa tai heikentää muiden tulkintametodien ja ratkaisuperusteluiden painoarvoa.
      - 4.5 Eurooppalaistunut rikosoikeus
        
        Rikosoikeutta on perinteisesti pidetty varsin kansallisena oikeudenalana. Tämä ajatus on perustunut siihen, että kansallisvaltion suvereniteettiin kuuluu päättää rikoslain sisällöstä.
        
        Rikosoikeuden ja rikosprosessioikeuden eurooppalaistumiseen on vaikuttanut olennaisesti Euroopan neuvoston toiminta ja etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö.
        
        Euroopan unionin yhteisellä kriminaalipoliittisella päätöksenteolla on merkittävä vaikutus kotimaiseen rikosoikeuteen ja kriminaalipolitiikkaan.
        
        EU-rikosoikeudessa on rikosoikeudellisia instrumentteja, joiden avulla rikosoikeutta ja kriminaalipolitiikkaa pyritään harmonisoimaan.
        
        Lähtökohta on, että jäsenmaiden tuomioistuinten on pidettävä itse huolta siitä, että unionin lainsäädäntö tulkitaan ja sovelletaan yhdenvertaisesti myös kansallista rikoslakia sovellettaessa.
        
        Etenkin ihmisoikeussopimuksella ja sen sisältöä konkretisoivalla oikeuskäytännöllä on merkittävä vaikutus niin rikoslakia säädettäessä kuin rikoslakia tulkittaessa ja sovellettaessa.
  - - - Kaikilla rikoslain sisältämillä säännöksillä on yhteinen rakenne: rikossäännös sisältää otsikon eli rikoksen nimen, rangaistavan menettelyn kuvauksen eli tunnusmerkistön ja käytettävissä olevan rangaistusasteikon.
      - Rikossäännös ei kuitenkaan ilmaise tyhjentävästi kaikkia rikosoikeudellisen vastuun edellytyksiä.
      - Lainkäyttäjän on sovellettava rikossäännöksen lisäksi muun muassa rikoslain alkuluvussa säädettyjä rikosvastuun yleisiä edellytyksiä koskevia säännöksiä.
      - Rikosprosessissa on tarkoituksenmukaista tutkia ensin, täyttääkö syytetyn menettely tunnusmerkistössä asetetut edellytykset ja onko hän menetellyt tunnusmerkistössä vaaditulla tavalla tahallisesti tai tuottamuksellisesti.
    - - 2.1 Tekokäsite
        
        Rikosoikeudessa vastuuarvioinnin kohteena on konreettinen teko tai laiminlyönti. Tämän takia puhutaan tekorikosoikeuden periaatteesta.
        
        Tekokäsitteen ulkopuolelle rajautuvat luonnonilmiöt, kuten salamaniskut, tulvat ja maanjäristykset. Tällaisista luonnonilmiöistä aiheutuvat vahingot, kuten loukkaantumiset ja taloudelliset vahingot, rajautuvat rikosoikeudellisen tarkastelun ulkopuolelle.
        
        Myös eräät kehonliikkeet jäävät rikosoikeudellisessa mielessä tekokäsitteen ulkopuolelle, koska henkilöllä ei voida katsoa olevan rikosoikeudellisesti vaadittavalla tavalla kontrollointikykyä käyttäytymiseensä (esim. unissakävely, epileptikon kohtaukset, refleksiliikkeet, ulkoisen väkivallan aikaansaamat ruumiinliikkeet ja diabeetikon hypoglykemian aikaiset teot).
        
        Tekokäsite kattaa rikosoikeudellisessa mielessä sekä aktiivisen tekemisen että laiminlyönnin. Laiminlyönti on kuitenkin rangaistavaa vain tietyissä erityistilanteissa.
        
        Filosofinen teon teoria rakentuu ajatukselle, jonka mukaan ensin määritellään niin sanotut perusteot (primääriteot). Nämä ovat sellaisia tekoja, jotka henkilön on tehtävä ensin voidakseen tehdä sen jälkeen jotain muuta.
        
        Filosofisen teon teorian edustajat ymmärtävät laiminlyönnin seuraavalla tavalla: laiminlyönti merkitsee sitä, että tekijä ei tee tekoa, joka hänen olisi pitänyt tehdä ja jonka hän olisi voinut tehdä.
        
        Sosiaalisessa teon teoriassa painotetaan suoremmin sitä, että teko on merkityksellistä sosiaalisen todellisuuden muotoilemista.
        
        Negatiiviselle teon teorialle on ominaista ajatus siitä, että teon ja laiminlyönnin erottamisella ei ole merkitystä rikosoikeudellisen vastuun näkökulmasta.
      - 2.2 Laiminlyönnin rangaistavuus
        
        Käytännössä rikosoikeudellisen arvioinnin kohteena oleva tapahtumainkulku sisältää yleensä sekä aktiivista toimintaa että tiettyjen asioiden tekemättä jättämistä.
        
        Lainkäyttäjän on otettava kantaa siihen, voidaanko henkilö asettaa vastuuseen tilanteessa, jossa hän ei tehnyt jotakin, mitä hänen odotettiin tekevän.
        
        Vastuuarvioinnin heuristinen rakenne on seuraavanlainen: 1) ensin todetaan teon kuuluvan laiminlyöntivastuun alueelle, 2) sen jälkeen selvitetään niin sanotun vastuuaseman henkilöllinen ulottuvuus, ja 3) lopuksi arvioidaan sitä, minkälaiseksi vastuuasema muodostuu asiallisesti kulloisessakin konkreettisessa tapauksessa.
        
        Rikosoikeudellinen vastuu voi perustua joko siihen, että rikossäännöksessä on nimenomaisesti määrätty laiminlyönti rangaistavaksi tai siihen, että tekijä on jättänyt estämättä tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen, vaikka hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus estää sen syntyminen.
        
        Jos rangaistavuus perustuu suoraan rikossäännöksen määräykseen, puhutaan varsinaisesta laiminlyöntirikoksesta eli omissiivideliktistä. Tekijä asetetaan tällaisessa tilanteessa rikosoikeudelliseen vastuuseen, mikäli hän ei tee jotakin, jota rikossäännöksessä edellytetään.
        
        Varsinaisen laiminlyöntirikoksen vastinpari on niin sanottu epävarsinainen laiminlyöntirikos eli kommissiividelikti. Tekijä asetetaan tällöin rikosoikeudelliseen vastuuseen vahinkoseurauksen aiheuttamisesta, jos hän olisi voinut ja hänen olisi pitänyt estää vahingon syntyminen.
      - 2.3 Vastuuasemaoppi
        
        Suojaamisvelvollisuus edellyttää, että henkilö on velvollinen suojelemaan tiettyä henkilöä tai tiettyjä henkilöitä erityyppisiä vaaroja vastaan. Tästä voi mainita esimerkkinä vanhemman velvollisuuden suojata lapsiaan vaaroilta.
        
        Valvontavelvollisuus tarkoittaa puolestaan sitä, että henkilön tehtävänä on valvoa vaaran lähdettä ja estää loukkaukset, jotka ovat peräisin hänen valvomastaan lähteestä.
        
        Kun laiminlyöntivastuu perustuu RL 3 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla virkaan, toimeen tai asemaan, velvollisuuden pitää olla siten tarkennettu, että se koskee tietyn henkilön, henkilöjoukon tai tarkasti rajatun varallisuuden suojaamista tai valvomista.
        
        Rikosoikeudellinen vastuu voi perustua myös tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen. Keskeisenä arviointikriteerinä on perusteltujen odotusten suoja: osapuolten välistä suhdetta on arvioitava sen perusteella, onko siinä syntynyt toiselle osapuolelle perusteltu ja oikeutettu odotus toisen ryhtymisestä toimiin vaaran torjumiseksi.
        
        Yhteenvetona vastuutilanteet: virka, toimi tai asema; tekijän ja uhrin välinen suhde; tehtäväksi ottaminen tai sopimus ja tekijän vaaraa aiheuttanut toiminta
    - - 3.1 Syy-yhteyden perusteet
        
        Rikosoikeudessa ei olla kiinnostuneita sellaisenaan esimerkiksi luonnontieteessä määritellyistä säännönmukaisuuksista.
        
        Sen sijaan mielenkiinnon kohteena on se, millaista syy-yhteyttä eri rikossäännökset edellyttävät teon – tai laiminlyönnin – ja aiheutetun seurauksen välillä.
        
        Kausaaliketju tarkoittaa sitä, että rikoksentekijä aiheuttaa menettelyllään muutoksen ulkomaailmassa.
        
        Kausaalilinja eroaa kausaaliketjusta siinä, että myös jonkin seikan toteutumatta jääminen voi olla rikosoikeudellisesti merkityksellistä toimintaa. Tällaisia kausaalilinjoja on esimerkiksi niissä tapauksissa, joissa tekijä aiheuttaa laiminlyönnillään vahinkoseurauksen.
      - 3.2 Syy-yhteys laiminlyöntirikoksissa
        
        Myös laiminlyöntirikoksissa joudutaan pohtimaan syy-yhteysvaatimuksen täyttymistä. Tällöin keskitytään arvioimaan sitä, olisiko tekijältä vaadittu, mutta hänen laiminlyömänsä toiminta estänyt seurauksen syntymisen.
        
        Kyse on niin sanotusta kontrafaktuaalisesta kokeesta, koska jälkikäteen eli tuomitsemishetkellä on jo tiedossa, että menettely johti tiettyyn seuraukseen, kuten toisen henkilön kuolemaan.
        
        Kontrafaktuaalisella kokeella selvitetään, olisiko laiminlyöty teko estänyt seurauksen syntymisen, vaikka tosiasiallisesti vaadittua tekoa ei tehty.
    - - 4.1 Tekorikokset
        
        Suomen rikoslainsäädännössä rikokset jakautuvat vaadittavan vaaran asteen perusteella kolmeen kategoriaan.
        
        Perinteisesti kriminalisoitua vaaran aiheuttamisen muotoa eli konkreettista vaarantamista (”aiheuttaa vaaraa”) edellytetään muun muassa rikoksessa, jonka nimike on vaaran aiheuttaminen.
        
        Abstraktin vaaran (”on omiaan aiheuttamaan vaaraa”) varaan rakentuvat ensiksikin liikennerikosten eli liikenneturvallisuuden vaarantamisen, törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen ja törkeän rattijuopumuksen tunnusmerkistöt.
        
        Huomattava osa rikossäännöksistä ei sisällä mitään vaarantamisen kriteeriä. Näitä rikoksia voidaan nimittää tekorikoksiksi.
      - 4.2 Abstraktinen vaarantaminen
        
        Kaikki tunnusmerkistöt, joissa on käytetty ilmaisua ”on omiaan”, eivät ole välttämättä abstraktisia vaarantamisrikoksia.
        
        Abstraktisen vaarantamisen varaan rakennetuilla kriminalisoinneilla ylläpidetään ihmisten luottamusta siihen, että sääntöjä noudatetaan niin, ettei oikeushyvän (henki, terveys) hyödyntämiseksi välttämättömiä keskinäisiä turvallisuusodotuksia horjuteta.
        
        Olosuhteet otetaan huomioon juuri sellaisina kuin ne ilmenevät konkreettisessa tapauksessa. Perusteluna teon vaarallisuudelle ei käy esimerkiksi se, että koulun kohdalla ylinopeudella ajaminen johtaa tyypillisesti vahinkoon, jos teko on tehty sunnuntaina.
      - 4.3 Vaaran vähentäminen
        
        Vaaran vähentäminen vaikuttaa tunnusmerkistön mukaisuuteen tilanteissa, joissa tekijä pyrkii välttämään seuraukseen joka tapauksessa johtamassa olevan tapahtumainkulun.
        
        Jos kuljettajan tekemä väistöliike on puolueettoman tarkkailijan ex ante -näkökulmasta suorittaman tarkastelun perusteella näyttänyt olevan omiaan vähentämään vaaraa, kuljettajan menettely on sallittua, vaikka ex post -tarkastelussa voitaisiinkin havaita onnettomuuden loppujen lopuksi aiheutuneen juuri väistöliikkeestä.
      - 4.4 Konkreettinen vaarantaminen
        
        Konkreettisen vaaran vaatimus rajoittaa tunnusmerkistön soveltamisalaa niin, että sen piiriin tulevat vain tapaukset, joissa seurauksen aiheutuminen tai muun rikosvastuun edellytyksen toteutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus.
      - 4.5 Yleinen vaara
        
        Muutamissa tunnusmerkistöissä rangaistavaksi on säädetty teko, joka on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa (esim. RL 34:1, 34:2 ja 34:4) tai yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa (RL 34:1).
        
        Yleisvaarallisia rikoksia koskevien säännösten keskeinen rangaistusala on ihmisten hengen tai terveyden yleinen vaarantaminen. Näille rikoksille on ominaista, että päähuomio kohdistetaan teosta aiheutuvaan vaaraan eikä teon ulkonaiseen seuraukseen.
    - - 5.1 Yleistä
        
        Rikoslain kokonaisuudistuksessa on noudatettu periaatetta, jonka mukaan tuottamuksellisesta teosta rangaistaan vain, jos tästä nimenomaisesti mainitaan rikossäännöksen sanamuodossa.
        
        Melko vahvassakin humalassa olevan henkilön katsotaan vakiintuneesti ymmärtäneen, että toista keskivartaloon puukolla lyötäessä kuolema on teon varsin todennäköinen seuraus.
      - 5.2 Seuraustahallisuus
        
        Tarkoitustahallisuus
        
        Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä toimii tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa tunnusmerkistössä edellytetyn seurauksen.
        
        Tarkoitustahallisuus merkitsee sitä, että tekijän tarkoituksena on saada aikaan tunnusmerkistökuvauksessa mainittu seuraus. Tekijä toimii toisin sanoen tietyssä tarkoituksessa tavoitellen tiettyä päämäärää.
        
        Varmuustahallisuus
        
        Varmuustahallisuudesta säädetään RL 3 luvun 6 §:ssä siten, että tekijä on menetellyt tahallaan, jos hän on pitänyt seurauksen aiheutumista varmana.
        
        Seuraus on aiheutettu tahallaan myös silloin, kun tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.
        
        Varmuustahallisuudessa tekijä menettelee tahallisesti, vaikka hän ei pyri kielletyn seurauksen aikaansaamiseen, mutta ymmärtää, että hänen tavoittelemaansa päämäärään liittyy käytännöllisellä varmuudella myös rikosoikeudellisesti relevantti oheisseuraus.
        
        Todennäköisyystahallisuus
        
        Todennäköisyystahallisuudessa tekijän tarkoituksena ei ole seurauksen aiheuttaminen, eikä hän myöskään miellä sen syntymistä käytännössä varmaksi.
        
        Sen sijaan tekijä pitää menettelystään aiheutuvaa seurausta tai muun rikosoikeudellisesti relevantin seikan olemassaoloa enemmän tai vähemmän todennäköisenä.
        
        Mieltämisteorioissa keskitytään yksinomaan siihen, millä todennäköisyydellä tekijä on mieltänyt seurauksen syntyvän.
        
        Tahtoteorioiden mukaan pelkkä todennäköisyyksien arvioiminen ei tekisi teosta tahallista, vaan moitittavuuteen kuuluisi olennaisesti se, että tekijä ei välitä siitä, johtaako hänen tekonsa vahinkoon vai ei.
      - 5.3 Tietoisuus muista tunnusmerkistötekijöistä (olosuhdetahallisuus)
        
        Olosuhdetahallisuuden käsite on terminologisesti ongelmallinen, koska arvioinnissa pyritään antamaan vastaus seuraavaan kysymykseen: millaista tietoisuutta tekijältä edellytetään niistä tosiseikoista, joiden perusteella päätellään muiden kuin seuraustunnusmerkkien täyttyminen?
        
        Tahallisuuden kohteena eivät ole aikaisemmin mainitulla tavalla objektiiviset tunnusmerkit tai niiden muodostama objektiivinen tunnusmerkistö, vaan ne tosiseikat (oliot), se asiantila, joka toteuttaa kyseisen tunnusmerkistön.
      - 5.4 Tunnusmerkistön normatiivisia elementtejä koskeva tahallisuus
        
        Rikosoikeudessa hyödynnetään tässä keskustelussa oppia deskriptiivisistä ja normatiivisista tunnusmerkistötekijöistä.
        
        Tämä oppirakennelma perustuu siihen, että rikosoikeudessa on katsottu olevan sekä kuvailevia (deskriptiivisiä) että arvottavia (normatiivisia) tunnusmerkkejä.
      - 5.5 Tunnusmerkistön vaaraelementtejä koskeva tahallisuus
        
        Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa tahallisuuden kohteena on mielletty seuraus eli konkreettinen vaara.
        
        Tekijän on oltava tietoinen niistä tosiseikoista, joiden perusteella esimerkiksi lahjusrikoksissa päätellään, että teko on ollut omiaan vaikuttamaan virkamiehen toimintaan virassa.
      - 5.6 Tunnusmerkistöerehdys
        
        Tunnusmerkistöerehdys merkitsee erehtymistä jonkin tunnusmerkistössä tarkoitetun tosiasian olemassaolosta tai asioiden tosiasiallisesta tilasta.
        
        Tekijä voi periaatteessa erehtyä sekä teon kohteen että tunnusmerkistössä mainitun seurauksen suhteen. Voimme ajatella tilannetta, jossa metsästäjä erehtyy siitä, onko kiväärin tähtäimessä hirvi vai sienestäjä. Kyse on tällöin eräässä mielessä sekä teon kohdetta että tunnusmerkistössä asetettua seurausta koskevasta erehdyksestä.
        
        Tunnusmerkistöerehdys poistaa tahallisuuden kahdessa tyyppitapauksessa: 1) henkilö ei ole selvillä niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai 2) henkilö erehtyy näistä seikoista.
        
        Tahallisuutta ei poista se, että tekijä ei tiedä tarkkaan syy-yhteyden sisältöä tai että hänellä on väärä käsitys kausaaliketjun muodostumisesta.
    - - 6.1 Huolimattomuuden rangaistavuus
        
        Rikoslain 3 luvun 5 §:n mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä on tahallisuus tai tuottamus.
        
        Rikoslain ulkopuolisten säännösten tulkinta riippuu kunkin tunnusmerkistön sisällöstä ja aiemmasta tulkintakäytännöstä.
        
        Jos aiempaa tulkintakäytäntöä ei ole, lähtökohdaksi lienee otettava se, ettei huolimattomuus ole rangaistavaa, ellei sitä ole lakiin nimenomaisesti kirjattu.
      - 6.2 Huolellisen toimijan malli
        
        Rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan.
        
        Korkeimman oikeuden mukaan huolellisen toimijan mallia määriteltäessä oikeusnormien lisäksi voidaan käyttää kulloinkin kysymyksessä olevalla alalla voimassa olevia määräyksiä ja hyväksyttyjä käytäntöjä sen arviointiin, onko riittävää huolellisuutta noudatettu.
        
        Rangaistusvastuun edellytyksenä olisi tällöin se, että sallitun menettelyn rajat ylittyvät sosiaalisesti epäadekvaatilla tavalla.
      - 6.3 Tiedostettu ja tiedostamaton huolimattomuus
        
        Tietoisessa tuottamuksessa on kysymys tiedostetusta huolellisuusnormien rikkomisesta. Tekijä toimii, vaikka hän mieltää tunnusmerkistön täyttymisen mahdolliseksi.
        
        Tiedostamatonta tuottamusta voisi olla laiminlyönti perehtyä saatuun selvitykseen ja siitä johtuva tiedottamisvelvollisuuden laiminlyönti.
        
        Tiedostamattomassa huolimattomuudessa tekijä ei lainkaan havaitse toimivansa huolellisuusnormin vastaisesti.
        
        Tiedostamaton huolimattomuus ei ole välttämättä harmittomampaa ja vähemmän moitittavaa kuin tiedostettu.
        
        Kriminaalipoliittisesta näkökulmasta on aivan yhtä tärkeää pyrkiä ehkäisemään niin tietoista kuin huolimattomasta asenteesta johtuvaa vahinkoriskiä. Tiedostamaton tuottamus onkin säädetty rangaistavaksi ennalta estävän tavoitteen nimissä.
        
        Erityistietämyksellä on yleensä tarkoitettu tekijän todellista tapausta koskevaa tietoa esimerkiksi ajoneuvon teknisestä kunnosta tai olosuhteista. Tällaisen tiedon on katsottu olevan vastuuta ankaroittava tekijä.
        
        Yksilöllisen huolellisuuden vaatimusta ei voida viedä niin pitkälle, että henkilöltä vaadittaisiin koko ajan maksimaaliseen suoritukseen pyrkimistä.
      - 6.4 Toisintoimimisen mahdollisuus
        
        Ankaralla rangaistusvastuulla tarkoitetaan sitä, että henkilöä rangaistaan, vaikka hänen ei voida katsoa toimineen huolimattomasti.
        
        Toisintoimimisen mahdollisuuden asettaminen rikosvastuun edellytykseksi on ensi sijassa kriminaalipoliittinen periaate.
        
        Kyse on eräänlaisesta korkeamman tason kriminaalipoliittisesta periaatteesta, josta käsin voitaisiin tietyissä tapauksissa perustella rangaistusvastuusta luopuminen.
        
        Rangaistusvastuun kannalta ratkaisevia ovat juuri kyseisen toimijan yksilölliset ominaisuudet. Kuitenkaan tekijä ei voi vedota luonteenpiirteissään ilmeneviin puutteisiin.
      - 6.5 Ryhtymistuottamus
        
        Henkilö ei voi vedota yksilölliseen tiedon tai taidon puutteeseen, jos hän on ryhtynyt toimeen, josta suoriutumiseen hänellä ei ole edellytyksiä.
        
        Tekijään ei kohdisteta rangaistusvastuuta siksi, että hän on menetellyt tilanteessa väärin, vaan rangaistusvastuun peruste on hänen aikaisemmassa, vahinkoriskin aiheuttaneeseen tekoon johtaneessa toiminnassaan.
      - 6.6 Törkeä huolimattomuus
        
        Rikoslain 3 luvun 7 §:n 2 momentissa on määritelty törkeä tuottamus, joka arvioidaan kokonaisarvostelun perusteella.
        
        Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.
        
        Suomessa katsotaan varsin yleisesti, että periaatteessa sekä tiedostettu että tiedostamaton huolimattomuus voi olla törkeää tuottamusta.
        
        Tiedostettu huolimattomuus katsotaan kuitenkin yleisesti ottaen moitittavammaksi kuin tiedostamaton.
        
        Tekijän huolimattomuutta voidaan siis pitää yleensä törkeänä vain, jos riskinotto on selvästi tiedostettua ja epätavanomaista.
        
        Jos huolimattomuus on tiedostamatonta, tekoa voidaan pitää sen kokonaisarvioinnissa törkeänä lähinnä niissä tapauksissa, joissa kuljettaminen on ollut omiaan aiheuttamaan poikkeuksellisen vakavan vaaran.
        
        Rikosoikeudessa ei rangaista aikomuksista. Ratkaisevaa on lähtökohtaisesti se, oliko toteutunut ajo omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisten turvallisuudelle ja ilmentääkö toteutunut ajo tekijän ottaneen tavanomaista merkittävästi suuremman kielletyn riskin.
      - 6.7 Erityiskysymykset
        
        Sallitun ja kielletyn menettelyn rajanveto on erityisen mielenkiintoinen urheilussa.
        
        Yhteisestä riskinotosta on kysymys silloin, kun syyntakeiset henkilöt osallistuvat yhdessä riskejä sisältävään toimintaan, jossa kukaan ei ole toiseen nähden vastuuasemassa vammautumisen tai kuoleman suhteen. Lisäedellytyksenä on, että kaikki osallistujat tuntevat olennaisilta osiltaan toiminnan riskialttiin luonteen.
  - - - Tietyt ammattiryhmät joutuvat joskus työssään käyttämään voimakeinoja siten, että teot täyttävät ulkonaisesti rikoksen tunnusmerkistön.
      - Vallitsevan kannan mukaan voimakeinojen käytössä olisi kysymys oikeuttamisperusteesta.
      - Toimiessaan voimankäyttöoikeuden rajoissa siihen oikeutettu toimii norminmukaisesti.
      - Voimakeinojen käytöstä säädetään pääasiassa kunkin ammattiryhmän toimintaa ohjaavassa lainsäädännössä.
      - Voimakeinojen pitää olla tarpeellisia laissa säädetyn tehtävän suorittamiseksi, ja niiden on oltava kokonaisuutena arvostellen puolustettavia, kun otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin.
      - Voimakeinoja joudutaan käyttämään myös rangaistusten täytäntöönpanossa.
    - - Pakkokeinolain 2 luvun 2 §:n mukaan jokainen saa ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai rikos on lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai lievä petos.
      - Jokainen saa ottaa kiinni myös sen, joka viranomaisen antaman etsintäkuulutuksen mukaan on pidätettävä tai vangittava.
      - Yleinen kiinniotto-oikeus on jokaisella ihmisellä, ei vain sillä, johon rikos kohdistuu.
      - Jos kiinniotettava tekee vastarintaa tai pakenee, kiinniottaja saa käyttää sellaisia kiinniottamisen toimittamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon rikoksen laatu, kiinniotettavan käyttäytyminen ja tilanne muutenkin.
      - Itseavussa on kysymys rikoksen kautta tai muutoin kadotetun irtaimen omaisuuden takaisin hankkimisesta eli entisen oikeustilan palauttamisesta.
      - Peruslähtökohta on kuitenkin omankäden oikeuden kielto (RL 17:9), jonka mukaan ihmisten pitää kääntyä ensi sijassa viranomaisten puoleen halutessaan omaisuutensa takaisin.
    - - 3.1 Yleistä
        
        Vastuuperusteiden kategoria saa sisältönsä ennen kaikkea rikossäännöksen tunnusmerkistöstä, joka on abstrakti, kaikille etukäteen osoitettu käskynormi.
        
        Mikäli pahoinpitelijä toimii hätävarjelutilanteessa, teko on sinänsä tunnusmerkistön mukainen, mutta ei oikeudenvastainen.
        
        Oikeuttamisperuste on rikosoikeudellisen vastuun poistava seikka, joka johtaa siihen, että teko on sallittu ja jossain tilanteessa jopa oikeusjärjestyksen näkökulmasta toivottu.
        
        Anteeksiantoperusteet eroavat oikeuttamisperusteista siten, että niissä tekoa pidetään anteeksiannettava, koska tekijältä ei kohtuudella voitu edellyttää toisenlaista menettelyä. Kyse on toisin sanoen siitä, että tekijällä ei ole ollut kykyä ja mahdollisuutta tehdä oikeanlaista valintaa sallitun ja kielletyn käyttäytymisen välillä: tekoa pidetään toisin sanoen yleisellä tasolla kiellettynä.
      - 3.2 Hätävarjelu
        
        Hätävarjelu voidaan määritellä puolustusteoksi, joka on välttämätön välittömästi uhkaavan tai jo aloitetun hyökkäyksen torjumiseksi (RL 4:4).
        
        Laissa ei aseteta mitään rajoitteita niille oikeudellisille intresseille eli oikeushyville, joita voidaan puolustaa voimakeinoilla.
        
        Käytännössä hätävarjeluoikeuden käyttö liittyy kuitenkin lähes aina yksilön perusoikeuksien suojaamiseen (esim. henki, terveys, vapaus, omaisuus, ruumiillinen koskemattomuus ja kotirauha).
        
        Hätävarjeluteolla puolustaudutaan oikeudetonta hyökkäystä vastaan. Tällainen oikeudeton hyökkäys voi olla sekä aktiivista toimintaa että laiminlyöntiä.
        
        Hätävarjeluoikeuden soveltamisalaa määrittävät keskeisesti hätävarjelutilanteen aikarajat. Oikeudettoman hyökkäyksen on säännöksen mukaan oltava aloitettu tai välittömästi uhkaava.
        
        Oikeudeton hyökkäys päättyy henkeen ja terveyteen kohdistuneissa rikoksissa silloin, kun hyökkääjä on tehty vaarattomaksi, lähtenyt pakoon tai luopunut hyökkäyksestä.
        
        Hätävarjelutilanteessa voidaan edellä sanotulla tavalla käyttää vain sellaisia keinoja, jotka ovat puolustettavia suhteessa suojattavaan etuun (suhteellisuusperiaate).
      - 3.3 Hätävarjelun liioittelu
        
        Hätävarjelun liioittelua koskeva säännös (RL 4:4.2) liittyy tilanteisiin, joissa sallitun puolustuksen rajat on ylitetty hätävarjelutilanteessa.
        
        Hätävarjelun liioittelu on anteeksiantoperuste sillä edellytyksellä, että tekohetken olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista.
      - 3.4 Pakkotila
        
        Pakkotila on vaaratilanne, jossa oikeudellisesti suojattu etu joudutaan uhraamaan, jotta voidaan pelastaa jokin toinen oikeudellisesti suojattu etu pakottavasta, välittömästi uhkaavasta vaarasta (RL 4:5)
        
        Tällainen vaara voi johtua toisen ihmisen norminmukaisesta tai -vastaisesta käyttäytymisestä, luonnonilmiöstä, onnettomuudesta tai eläimen hyökkäyksestä.
        
        Hätävarjelussa puolustusteko kohdistetaan hyökkääjään. Jos puolustusteko kohdistetaan muuhun henkilöön kuin hyökkääjään, tilannetta on arvosteltava pakkotilaoikeuden kautta.
        
        Pakkotila voi toimia oikeuttamisperusteena, jolloin pakkotilatekoa pidetään sallittuna.
        
        Pakkotila voi toimia anteeksiantoperusteena, jolloin tekijä on rangaistusvastuusta vapaa, koska häneltä ei voida kohtuudella vaatia norminmukaista käyttäytymistä.
        
        Pakkotila voi lieventää rangaistusta.
        
        Pakkotilateolla voidaan pelastaa ensiksikin yksilön oikeudellisesti suojattuja etuja, joita tyypillisesti ovat henki, terveys, vapaus ja omaisuus.
        
        Pakottavuutta arvioitaessa on otettava huomioon se, olisiko pakottava tilanne ollut vältettävissä paremmalla tilanteen ennakoinnilla.
        
        Vaikka tilanne olisi pakottava, on aina vielä erikseen kysyttävä, onko tilanteesta jokin muu ulospääsy kuin toisen oikeushyvän loukkaaminen. Jos vaarasta voi pelastua jollakin muulla tavalla kuin toisen oikeushyvää loukkaamalla, sellaista muuta keinoa on ensisijaisesti käytettävä.
        
        Kirjallisuudessa ja rikoslain yleisen osan esitöissäkin on katsottu, että puolustautujan pitää tietää toimivansa pakkotilassa.
        
        Jos tekijä on perustellusti käsittänyt, että oikeushyvää uhkaa välitön ja pakottava vaara ja että hänen tekonsa on tarpeellinen vaaran poistamiseen, häntä ei rangaista tahallisesta rikoksesta.
      - 3.5 Pakkotilaoikeuden rajojen ylittäminen
        
        Jos tekoa ei voida pitää sallittuna pakkotilatekona, tekijä voi vapautua rangaistusvastuusta sillä perusteella, että häneltä ei voitu kohtuudella edellyttää muunlaista suhtautumista tilanteessa.
        
        Anteeksiannettava pakkotila voi merkitä ensinnäkin sitä, että vaara ei olekaan ollut välitön ja pakottava.
        
        Jos tekijä erehtyy todellisen oikeuttamisperusteen rajoista ja vaikutuksista, kysymyksessä on kieltoerehdys.
        
        Rankaisemattomuus perustuu siihen, että tekijän menettelyä voidaan pitää ymmärrettävänä ja anteeksiannettavana. Arvioinnissa otetaan tällöin huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.
      - 3.6 Esimiehen käsky
        
        Oikeusjärjestys ei yleisesti tunnusta sitovaksi sellaista käskyä, joka edellyttäisi rikokseen syyllistymistä, eikä tällainen käsky voi toimia oikeuttamisperusteena.
        
        Tietämättömyys käskyn lainvastaisuudesta on anteeksiannettavaa, koska alaisella on perusteltu odotus, että esimiehet toimivat lainmukaisesti.
        
        Jos sotilas on aseistettu, häntä on viisainta totella siitä riippumatta, mihin kategoriaan rikoslainoppi sijoittaa esimiehen käskyn. Se, että esimiehen käskyä pidetään anteeksiantoperusteena, ei siis käytännössä paranna lainvastaisen toimen kohteeksi joutuvan asemaa.
        
        Rikosoikeudellisen vastuun edellytykset asetetaan varsin korkealle, sillä hierarkkisen järjestelmän perusajatuksiin kuuluu, että alemman portaan on voitava luottaa ylemmän portaan arviointikykyyn.
        
        Muilta virkamiehiltä (kuin sotilailta) voidaan kuitenkin yleensä edellyttää käskyjen lainmukaisuuden tarkistamista.
      - 3.7 Kieltoerehdys
        
        Syytetty voi poikkeuksellisesti välttää rangaistusvastuun vetoamalla siihen, että hän ei ole tiennyt toimivansa oikeusjärjestyksen vastaisesti.
        
        Tietyissä tilanteissa tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, kun hän erehtyy pitämään tekoaan sallittuna.
        
        Rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan edellytyksenä on, että erehtymistä voidaan pitää ilmeisen anteeksiannettavana siitä syystä, että 1) laki on julkistettu puutteellisesti tai virheellisesti, 2) lain sisältö on erityisen vaikeaselkoinen, 3) viranomainen on antanut virheellisen neuvon tai 4) kyse on muusta näihin rinnastettavasta seikasta.
        
        Mikäli tekijä soveltaa säännöksiä virheellisesti tiedossaan oleviin tosiasioihin, tätä ei voida KKO:n tulkinnan mukaan pitää vastuuvapauden tuottavana kieltoerehdyksenä.
    - - 4.1 Syyntakeettomuuden sisältö
        
        Rikosoikeudellisen vastuun edellytyksenä on, että tekijä on teon hetkellä täyttänyt 15 vuotta, ja hän on syyntakeinen.
        
        Henkilö ei ole rikosoikeudellisesti vastuunalainen vielä sinä päivänä, kun hän täyttää 15 vuotta, vaan vasta seuraavan vuorokauden alusta lukien.
        
        Syyntakeisuudella tarkoitetaan sitä, että rikosoikeudelliselle vastuulle asetettavat psyykkiset minimiedellytykset täyttyvät.
        
        Syyntakeinen toimii ”täydessä ymmärryksessä”, ja hänen tekonsa arvioidaan normaalisti.
        
        Alentuneesti syyntakeinen toimii ”täyttä ymmärrystä vailla”.
        
        Syyntakeeton toimii ”ymmärrystä vailla”, ja hän on rangaistusvastuusta vapaa. Syyntakeettomuuden on katsottu edellyttävän sitä, että tekijä ei tekohetkellä kykene ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säännellä käyttäytymistään on ratkaisevasti alentunut.
        
        Lisäksi syyntakeettomuus edellyttää, että ymmärryksen puute tai kyvyttömyys säännellä käyttäytymistä johtuu mielisairaudesta, syvästä vajaamielisyydestä tai vaikea-asteisesta mielenterveyden tai tajunnan häiriöstä.
        
        Syytetyn psyykkinen tila selvitetään mielentilatutkimuksessa.
        
        Mielenterveyslain (1116/90) 16 §:n mukaan tuomioistuimen on määrättyään rikoksesta epäillyn tai syytetyn mielentilatutkimukseen viipymättä toimitettava asiakirjat Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle.
        
        Terveyden ja hyvinvoinnin laitos antaa saamansa lausunnon perusteella oman lausuntonsa rikoksesta epäillyn tai syytetyn mielentilasta tuomioistuimelle.
        
        Mielentila arvioidaan tekohetken perusteella.
        
        Tekijä voi olla syyntakeeton, vaikka hänen katsottaisiin ymmärtäneen tekonsa tosiasiallisen luonteen ja oikeudenvastaisuuden. Riittävää on, että tekijän kyky säännellä käyttäytymistään on ratkaisevasti heikentynyt.
      - 4.2 Päihtymys ja syyntakeisuus
        
        Päihtymys on mahdollista ottaa huomioon rikosvastuuta lieventävänä seikkana vain äärimmäisen poikkeuksellisesti.
        
        Päihtymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä, johon tekijä on saattanut itsensä, ei oteta syyntakeisuusarvioinnissa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavia syitä.
        
        Erityisen painavia syitä voivat lain esitöiden mukaan olla esimerkiksi alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutustilanteet, päihteiden yllättävä teho, käyttäjän kokemattomuus, väsymys tai pitkäaikaisen käytön myötä alentunut toleranssi.
        
        Henkilö voi myös päihtyä vahingossa, jos hän esimerkiksi unohduksen takia ottaa ylimääräisen lääkeannoksen.
        
        Käytännössä tekijä ei voi oikeastaan koskaan menestyä väitteellä, ettei hän ymmärtänyt seurauksen todennäköisyyttä päihtymyksenä vuoksi.
  - - - Kaikkien rikosten yritys ei ole rangaistavaa.
      - Rikoslain 5 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikoksen yrityksestä rangaistaan vain, jos yritys on tahallista rikosta koskevassa säännöksessä säädetty rangaistavaksi.
      - Tuottamuksellinen rikoksen yritys ole rangaistavaa.
      - Rangaistavuuden peruste on yhtäältä nähty siinä vaarassa, jonka yritys aiheuttaa. Toisaalta voidaan väittää yrityksen ilmentävän tekijässä samaa syyllisyyttä kuin täytetyn rikoksen.
      - Myös kriminaalipoliittiset syyt puoltavat yrityksen rangaistavuutta. Yleisestävyyden keskeinen idea on luottamus. Ihmisten on voitava luottaa siihen, ettei yhteiskunnan pelisääntöjä rikota ilman seuraamuksia.
    - - Teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä.
      - Jos rikoksen onnistuminen oli tekijän ja huolellisen tarkkailijan ennakoitavissa teon hetkellä, yritys on rangaistava.
      - Teot, jotka aiemmin katsottiin rankaisemattomaksi valmisteluksi, saatetaan nyt katsoa rangaistavaksi yritykseksi.
      - Rikosoikeudessa on ylipäätään viime vuosina kiinnitetty enemmän huomiota oikeushyville aiheutettuun vaaraan sen sijaan, että aiempaa keskustelua hallitsi seuraus.
    - - Yritysopissa pitää tehdä ero yhtäältä täytäntöönpanotoimen päättymisen ja toisaalta rikoksen täyttymisen välillä.
      - Yrityksestä ei rangaista, jos tekijä on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen täyttämisestä tai muutoin estänyt tunnusmerkistössä tarkoitetun seurauksen syntymisen.
      - Yrityksestä voi luopua niin kauan kuin täytäntöönpanotoimi on kesken.
      - Kun tekijä on tehnyt kaiken sen, mikä on tarpeen tunnusmerkistönmukaisen seurauksen syntymiseksi, hän ei voi luopua yrityksestä.
      - Estämällä seurauksen syntymisen hän voi kuitenkin vapautua rangaistusvastuusta.
      - Yrityksestä luopumisen hyväksyminen rangaistavuuden poistavaksi seikaksi tähtää siihen, että tekijää kannustetaan luopumaan täytäntöönpanotoimen loppuunsaattamisesta. Tämä etu tekijälle on kuitenkin aihetta suoda vain silloin, kun yrityksestä luopuminen on vapaaehtoista.
      - Yrityksestä ei myöskään rangaista, jos rikos jää täyttymättä tai tunnusmerkistössä tarkoitettu seuraus syntymättä tekijästä, yllyttäjästä tai avunantajasta riippumattomasta syystä, mutta hän on vapaaehtoisesti ja vakavasti pyrkinyt estämään rikoksen täyttymisen tai seurauksen syntymisen. Kyse on tilanteista, joissa seuraus on jäänyt syntymättä satunnaisesta syystä.
    - - 4.1 Yleisiä näkökohtia
        
        Rikosoikeuden selkeänä lähtökohtana pitää olla se, ettei ajatuksista ja aikeista rangaista.
        
        Valmistelu on säädetty rangaistavaksi itsenäisillä rikostunnusmerkistöillä.
        
        Rangaistavaksi on säädetty yhtäältä tiettyjen vakavien rikosten valmistelu ja toisaalta valmisteluteot, joiden erottaminen rikoksen yrityksestä olisi työlästä.
      - 4.2 Eräiden törkeiden rikosten valmistelun rangaistavuus
        
        Rikoslain 21 luvun 6a §:ssä on säädetty rangaistavaksi törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu.
        
        Pelkästään yleinen valmius tarpeen tullen tehdä lainkohdissa mainittu rikos ei ole riittävää.
        
        Jos yllytetty syyllistyy yllytyksen tarkoittamaan tekoon tai sen yritykseen, on yllyttäjä vastaavasti vastuussa yllytyksestä täytettyyn rikokseen tai yritykseen.
  - - - Osallisuus merkitsee käsitteellisesti rikokseen myötävaikuttamista.
      - Yhtenäisvastuulle rakentuvissa järjestelmissä jokainen rikokseen myötävaikuttanut tuomitaan tekijänä, jolloin osallisten toiminnassa olevat erot otetaan huomioon rangaistuksen mittaamisessa.
      - Erillisvastuuta toteuttavissa järjestelmissä tehdään ero tekijävastuun ja varsinaisen osallisuusvastuun eli yllytyksen ja avunannon välillä.
      - Suomen rikosoikeudessa on omaksuttu erillisvastuujärjestelmä.
      - Osallisten rikosoikeudellinen vastuu on erillisvastuujärjestelmässä sidoksissa päätekijän teon rangaistavuuteen. Tällöin puhutaan vastuun aksessorisuudesta.
      - Aksessorisuus vahvimmassa muodossa merkitsee sitä, että osallisten rankaiseminen edellyttäisi aina päätekijän rankaisemista samasta teosta. Jos päätekijää ei saataisi kiinni, tai hän muusta syystä välttäisi vastuun, myös osalliset vapautuisivat vastuusta.
    - - Rikoskumppanuus on tärkeä pitää käsitteellisesti erillään tekijävastuusta.
      - Rikosoikeudellisesti tekijänä pidetään sitä, jonka menettely täyttää yhden tai useamman rikostunnusmerkistön edellytykset.
    - - Välillisellä tekemisellä (RL 5:4) viitataan tilanteisiin, joissa henkilö tekee tahallisen rikoksen käyttäen rikoksen tekemisessä välikappaleena henkilöä, jota ei voida asettaa rikosoikeudelliseen vastuuseen rikoksen tunnusmerkistön täyttävästä teosta.
      - Kyse voi olla lähinnä siitä, että välikappaleena käytetty henkilö on syyntakeeton, hän ei toimi tahallaan tai häneen soveltuu jokin muu vastuuvapausperuste.
    - - Yllytyksestä tuomitaan RL 5 luvun 5 §:n mukaan se, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai tahallisen rikoksen rangaistavaan yritykseen.
      - Yllyttäjä on rikoksen henkinen alkuunpanija, joten yllyttäjä tuomitaan kuten rikoksentekijä.
      - Mikäli yllytys vain vahvistaa jo aiemmin tehtyä tekopäätöstä, toiminta rangaistaan vain avunantona.
      - Yllyttäjän tahallisuuteen kuuluu lain esitöiden mukaan tietoisuus tekoajasta, -paikasta ja -tavasta, oman toiminnan merkityksestä seurauksen syntymiselle sekä siitä, että hänen toimintansa saa aikaan rikoksentekopäätöksen.
    - - Avunannosta tuomitaan RL 5 luvun 6 §:n mukaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä.
      - Avunanto on mahdollista ainoastaan tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen.
      - Periaatteessa mitkä tahansa arkiset teot käyvät avunannosta, jos ne edistävät rikoksen tekemistä.
      - Avunanto on tahallista myötävaikuttamista toisen tahalliseen rikokseen.
      - Avunantajan on oltava myös tietoinen oman teon merkityksestä rikoksen toteuttamiselle.
    - - Aksessorisuusvaatimuksen mukaan yllyttäjän ja avunantajan vastuu on tiettyyn pisteeseen asti sidoksissa siihen, miten päätekijän teko arvioidaan oikeudellisesti.
      - Itsekriminointisuoja tarkoittaa tiivistetysti sitä, että rikoksesta epäiltyä tai syytettyä ei saa pakottaa tai painostaa tunnustamaan omaa syyllisyyttään tai muutoin myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen.
      - Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiin takeisiin kuuluu syytetyn oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen.
    - - Erikoisrikoksille on ominaista, että varsinaisena tekijänä voi olla vain sellainen henkilö, jolla on lain edellyttämä asema tai ominaisuus taikka joka täyttää muut tunnusmerkistössä tarkoitetut olosuhteet.
    - - Rikosvastuun kohdentamisopissa yhdistyy aineksia sekä osallisuusopista että laiminlyöntivastuuopista.
      - Tällöin keskeinen kysymys on, kenen olisi pitänyt toimia yhteisössä huolellisemmin eli kenen syyksi laiminlyönti on luettava.
      - Vastuun kohdentamisharkinta edellyttää toimintaa sääntelevän normatiivisen ympäristön hahmottamista.
  - - - Rikoskonkurrenssi on vaikeasti hahmottuva rikosoikeuden yleisten oppien osa-alue.
      - Tämä perustuu osaltansa siihen, että rikostunnusmerkistöt perustuvat ideaan, jonka mukaan yksittäinen rikoksentekijä tekee yhden rikoksen, josta häntä rangaistaan.
      - Tilanne ei kuitenkaan ole aina näin triviaali.
      - Rikoslain 7 luvun 1 §:n ja 3 §:n mukaan yhteinen rangaistus on tuomittava silloin, kun rikokset ovat ”käsillä” samalla kertaa eli kun kysymys on samasta pääkäsittelystä ja tuomitsemistilanteesta.
      - Rikoskonkurrenssi eli rikosten yhtymistä koskeva oppirakennelma kattaakin ongelmakentän, jossa törmätään muun muassa kysymyksiin siitä, onko tekijän katsottava rikkoneen useampaa kuin yhtä rikossäännöstä (ns. lainkonkurrenssi) ja onko samaa rikossäännöstä rikottu useamman kuin yhden kerran (ns. rikosten yksiköinti).
    - - Jos kuvatun konkreettisissa arviointitilanteissa ei huomioitaisi lainkonkurrenssia, tekijä voitaisiin perusteettomasti tuomita liian monesta rikoksesta. Tällöin vaarana olisi ylirankaiseminen mukaan lukien liian tuntuvat rangaistukset.
      - Lainkonkurrenssin sisältämä problematiikka voidaan tiivistää tilanteeksi, jossa on epäselvyyttä, täyttääkö syyttäjän esittämä teonkuvaus yhden vain useamman eri rikoksen.
      - Jos kaksi tunnusmerkistöä suojaa ainakin osittain samaa oikeudellista intressiä eli oikeushyvää, molempia rikossääntöjä ei ole tarpeellista soveltaa – ja vastaavasti, jos tunnusmerkistöjen suojelukohteet ovat erit, tämä puoltaa molempien tunnusmerkistöjen soveltamista.
      - Kiperissä lainkonkurrenssitilanteissa voitaisiin lähteä siitä, että mikäli teko tulee tosiasiassa riittävästi rangaistuksi vain yhtä rikostunnusmerkistöä soveltamalla, tapaukseen ei ole tarvetta soveltaa toista rikostunnusmerkistöä, vaikka tunnusmerkistöjen suojeluintresseissä olisikin eroavaisuutta.
    - - Yhden rikoksen käsite on syntynyt oikeuskäytännössä sen jälkeen, kun Suomessa siirryttiin yhtenäisrangaistusjärjestelmään vuonna 1992.
      - Siihen asti useiden osatekojen katsottiin muodostavan jatketun rikoksen.
      - Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että mikäli henkilö teki useita tekoja, jotka täyttivät toistuvasti saman rikoksen tunnusmerkistön, hänelle tuomittiin vain yksi rangaistus.
      - Rikosten yksiköimistä koskevalle muutokselle voidaan esittää sekä käytännöllisiä että kriminaalipoliittisia perusteita.
      - Usein on mahdotonta osoittaa päivämäärän tarkkuudella esimerkiksi se, milloin työntekijä on kavaltanut työnantajansa kassasta rahaa, tai taloudellisessa kriisitilanteessa olevan velallisyhtiön omistajajohtaja on ottanut yhtiön varallisuutta käyttöönsä ilman liiketaloudellisesti hyväksyttävää perustetta.
      - Rangaistusjärjestelmämme perustuu tekorikosoikeuden käsitteelle, joka tarkoittaa sitä, että rikosvastuu on ankkuroitava rikosoikeudellisesti relevantteihin tekoihin ja laiminlyönteihin, eikä esimerkiksi tekijän henkilöhistoriaan.
  - - - Vanhentumista koskevat säännökset vastaavat pääosin aiemmin voimassa olleita säännöksiä.
      - Merkittävimmät muutokset ovat mahdollisuus jatkaa syytteen nostamisen määräaikaa eräissä tapauksissa ja asianomistajarikosten erityisen vanhentumisajan poistaminen.
    - - Rikosoikeudellista vanhentumista on perusteltu ensiksikin yleisestävillä näkökohdilla. Nopea reagointi rikoksiin on tehokkainta reagointia.
      - Sovituksen tarve ja uhrien hyvittämisen tarve vähenee ajan kuluessa. Voidaan sanoa, että aika saattaa parantaa haavat, vaikka rikosteosta ei saataisi ketään rangaistusvastuuseen.
      - Syytteen nostaminen pitkän ajan kuluttua rikosteosta voi tuntua kohtuuttomalta sellaisesta tekijästä, joka on saanut elämänsä järjestykseen rikosta seuranneena ajanjaksona.
      - Myös monet oikeusturvasyyt puoltavat vanhentumista. Esimerkiksi näyttö huononee ajan kuluessa.
      - Myös rikoksen laadulla on merkitystä: mitä lievemmästä rikoksesta on kysymys, sitä painavampia ovat vanhentumista puoltavat syyt. On perusteltua säätää vähäisille omaisuusrikoksille lyhyt vanhentumisaika, mutta yhtä perusteltua on säätää murha rikokseksi, jonka syyteoikeus ei vanhennu lainkaan.
    - - Vanhentuminen alkaa rikoksen tekopäivästä.
      - Jos rikolliseen tekoon sisältyy lainvastaisen asiaintilan ylläpitäminen eli kyseessä on jatkuva rikos, syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa vasta sellaisen tilan päättymisestä.
    - - Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen on tarkoitettu poikkeukselliseksi toimenpiteeksi.
      - Vanhentumista voidaan jatkaa yhden kerran, ja vuoden määräaika lasketaan vanhentumisajan päättymispäivästä.
      - Ensimmäinen edellytys koskee tapauksia, joissa esitutkinta vaatii erityisiä ja aikaa vieviä tutkintatoimenpiteitä.
      - Poliisin tai syyttäjän työruuhka ei ole riittävä peruste vanhentumisajan jatkamiselle.
      - Toinen vanhentumisajan jatkamisen peruste on se, että rikos on tullut esitutkintaan poikkeuksellisen myöhään.
      - Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen edellytyksenä on kaikissa tapauksissa lisäksi se, että erittäin tärkeä yleinen etu sitä vaatii.
      - Jos syyteoikeus on vanhentunut, tuomioistuin hylkää syytteen. Syyttäjä ei voi enää nostaa syytettä samasta teosta.
      - Asianomistajan oikeuteen saada vahingonkorvausta syyteoikeuden vanhentuminen ei vaikuta.
      - Jos vahingonkorvausta on vaadittu rikosjutun yhteydessä, vahingonkorvausvaatimus voidaan tutkia rikosasian yhteydessä tai käsittelyä voidaan jatkaa riita-asiana.
    - - Tuomittu rangaistus raukeaa, jos sitä koskeva tuomio ei ole tullut täytäntöönpanokelpoiseksi ennen edellä tarkoitetun ajan täyttymistä.
    - - Menettämisseuraamusta ei saa tuomita, mikäli teosta ei vanhentumisen vuoksi saa tuomita rangaistusta.
      - Liiketoimintakieltolaissa on säädetty erillinen vanhentumisaika liiketoimintakieltoa tarkoittavalle vaatimukselle.
    - - Elinkautinen vankeusrangaistus ei raukea. Myöskään joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan, hyökkäysrikoksesta, sotarikoksesta ja törkeästä sotarikoksesta tuomittu määräaikainen vankeusrangaistus ei raukea.
      - Yhdyskuntapalvelurangaistus ja valvontarangaistus raukeavat samoin kuin sitä vastaava vankeusrangaistus.
      - Yhdyskuntapalvelua voidaan määrätä enintään kahdeksan kuukauden mittaisen vankeusrangaistuksen sijasta ja valvontarangaistus enintään kuuden kuukauden mittaisen vankeusrangaistuksen sijasta.
      - Yhdyskuntapalvelun ja valvontarangaistuksen täytäntöönpano on siten aloitettava viiden vuoden kuluessa lainvoiman saaneen tuomion antamispäivästä.
- - - - Oikeusnormeista puhuttaessa voidaan yhtenä perusjaotteluna pitää erottelua materiaalisen eli aineellisen oikeuden ja muodollisen eli menettelyllisen oikeuden välillä.
      - Tässä jaottelussa aineellisella oikeudella tarkoitetaan niitä oikeusnormeja, jotka välittömästi määrittävät asianosaisilla olevia oikeuksia ja velvollisuuksia.
      - Menettelyllisen oikeuden puolelle tarkastelu siirtyy silloin, jos vahinkoa kärsinyt osapuoli ei saa vahingonaiheuttajaa vapaaehtoisesti korvaamaan aiheutettuja vahinkoja.
      - Tässä vaiheessa ei olekaan enää mielekästä kysyä, mitä oikeuksia yksittäisellä henkilöllä on, vaan nyt on kysyttävä, miten henkilön pitää menetellä valvoessaan oikeuksiensa toteutumista ja millaisessa menettelyssä henkilön oikeus mahdolliseen vahingonkorvaukseen ratkaistaan.
      - Prosessioikeuden tehtävänä on antaa vastaus näihin kysymyksiin. Toisin sanoen prosessioikeus oikeudenalana sääntelee sitä menettelyä, jossa ratkaistaan aineellisen oikeuden edellyttämät seuraamukset väitetyn oikeudenloukkauksen johdosta.
      - Aineellisen ja menettelyllisen oikeuden välisessä jaottelussa prosessioikeus luetaan näin ollen menettelylliseen oikeuteen.
      - Prosessi ja oikeudenkäynti voidaan nyt määritellä lailla järjestetyksi menettelyksi, jossa valtiovalta määrää, mikä yksittäistapauksessa on oikein.
      - Prosessi ei siten ole olemassa vain itsensä vuoksi, vaan prosessin avulla pyritään toteuttamaan aineellista oikeutta.
      - Prosessioikeus jakautuu edelleen kolmeen osaan: siviiliprosessiin, rikosprosessiin ja hallintoprosessiin.
      - Tällöin se, mihin prosessilajiin kulloinkin esillä oleva asia kuuluu, määräytyy asiaan soveltuvien aineellisen oikeuden normien mukaan.
    - - Prosessioikeuden normit perustuvat nykyisin säädännäiseen oikeuteen eli kirjoitettuun lakiin.
      - Prosessimenettelyä sääntelevistä laeista tärkeimpiä ovat oikeudenkäymiskaari ja laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997, rikosprosessilaki, ROL).
      - Vahvasti velvoittavan oikeuslähteen eli lain ohella prosessioikeudessa sovelletaan myös muita oikeuslähteitä.
      - Tällaisia ovat esimerkiksi (prosessi)lakien esityöt, tuomioistuinten ratkaisukäytäntö (etenkin korkeimman oikeuden prosessioikeutta koskevat ennakkoratkaisut) sekä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot.
    - - 3.1 Asianosaiset
        
        Prosessioikeudellisessa keskustelussa asianosaisilla tarkoitetaan niitä henkilöitä, joiden nimissä oikeutta käydään.
        
        Nimet, joilla asianosaisia kutsutaan, vaihtelevat prosessilajin mukaan.
        
        Siviiliprosessin puolella vaatimuksia esittävää "hyökkäävää” osapuolta kutsutaan kantajaksi ja kantajan vaatimuksiin vastaavaa ”puolustautuvaa” asianosaista vastaajaksi.
        
        Rikosprosessissa asianosaisasetelma on järjestetty siviiliprosessista poikkeavalla tavalla. Koska tapahtunut rikos tulkitaan loukkaukseksi myös yhteiskunnallisia intressejä vastaan, ei oikeudenkäynnin aloittamista ole siviiliprosessuaaliseen tapaan voitu jättää vain yksityisten henkilöiden vastuulle.
        
        Muun muassa tästä syystä rikosprosessissa vaatimuksia esittävänä ”hyökkäävänä” asianosaisena esiintyy virkavastuulla toimiva syyttäjä.
        
        Syyttäjän ohella kantajapuolella saattaa rikosprosessissa olla asianomistaja, jolla tarkoitetaan henkilöä, johon rikos on kohdistunut.
        
        Syyttäjän ja mahdollisen asianomistajan esittämiä vaatimuksia vastaan puolustautuvaa asianosaista puolestaan kutsutaan vastaajaksi tai syytetyksi.
        
        Jotta henkilö voisi oikeudenkäynnissä prosessata asianosaisena, hänen on täytettävä tietyt edellytykset. Ensinnäkin hänen täytyy olla asianosaiskelpoinen. Toiseksi häneltä edellytetään oikeudenkäyntikelpoisuutta, ja kolmanneksi hänellä täytyy olla käsiteltävässä asiassa asialegitimaatio eli asiavaltuus.
        
        Syytetyn osalta oikeudenkäyntikelpoisuuden kannalta ei ole merkitystä täysivaltaisuudella, vaan nyt puhevallan käyttämistä koskeva kysymys ratkeaa syyntakeisuuden perusteella.
        
        Aineellisoikeudellisten määritelmien mukaan asianomistajakysymyksen ratkaisu perustuu ensisijaisesti niin sanottuun oikeushyväoppiin.
        
        Oikeushyvillä tai rikoslain suojeluobjekteilla tarkoitetaan yleisiä etuuksia tai arvoja, joita rikosoikeudellisen järjestelmän avulla pyritään suojaamaan.
        
        Suomessa asianosaisilla on oikeus itsenäisesti huolehtia asioidensa ajamisesta oikeudenkäynnissä, mutta tämän mahdollisuuden hyväksikäyttäminen on nykyisin varsin harvinaista.
        
        Useimmiten asianosainen valtuuttaa jonkin ulkopuolisen tahon edustamaan häntä oikeudenkäynnissä.
      - 3.2 Tuomioistuinlaitos
        
        Perustuslain 3.3 §:n mukaan Suomessa tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus (KKO) ja korkein hallinto-oikeus (KHO).
        
        Vaikka tuomioistuimen käsitettä ei olekaan Suomen lainsäädännössä tyhjentävästi määritelty, on perustuslaista sekä kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista kuitenkin löydettävissä tiettyjä tunnusmerkistöjä, joiden on täytyttävä ennen kuin jotakin elintä on mahdollista pitää tuomioistuimena.
        
        Perustuslain ja ihmisoikeussopimusten mukaan tällaisia tuomioistuimelle kuuluvia ominaisuuksia ovat riippumattomuus, puolueettomuus, lailla perustaminen, vakinaisuus sekä tuomiovallan käyttäminen.
        
        Toimialansa perusteella Suomen tuomioistuimet ovat jaoteltavissa yhtäältä siviili- ja rikosoikeudellisia juttuja käsitteleviin yleisiin tuomioistuimiin ja toisaalta julkisoikeudellisia riitoja käsitteleviin yleisiin hallintotuomioistuimiin.
        
        Yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten ohella Suomessa on lisäksi erityistuomioistuimia.
        
        Yleisinä alioikeuksina Suomessa toimivat käräjäoikeudet (KäO), joita on 20.
        
        Niiden ratkaisuihin haetaan muutosta hovioikeudesta (HO), joita on viisi (perustamisjärjestyksessä Turun, Vaasan, Itä-Suomen, Helsingin ja Rovaniemen hovioikeudet).
        
        Hovioikeuksien ratkaisuihin voi tietyin edellytyksin vielä hakea muutosta ylintä tuomiovaltaa käyttävältä korkeimmalta oikeudelta (KKO).
      - 3.3 Tuomarit
        
        Tuomari voidaan määritellä tuomioistuimen henkilökuntaan kuuluvaksi henkilöksi, joka tuomioistuimen jäsenenä käsittelee ja ratkaisee kyseisen tuomioistuimen käsiteltäviksi saatetut asiat.
        
        Tuomarit jaotellaan vakiintuneesti kahteen pääryhmään: virkatuomareihin ja maallikkotuomareihin.
        
        Tässä jaottelussa virkatuomareihin luetaan tuomioistuinten lainoppineet (oikeustieteen maisterin tai sitä vastaavan aikaisemman tutkinnon suorittaneet) tuomarit ja tiettyjen erityistuomioistuinten kokoonpanoon kuuluvat jonkin erityisalan asiantuntijajäsenet, jotka on nimitetty virkaansa samassa järjestyksessä kuin lainoppineet tuomaritkin.
        
        Käräjäoikeuksissa työskenteleviä virkatuomareita ovat käräjäoikeuden päällikkönä toimiva laamanni sekä käräjätuomarit.
        
        Hovioikeuksien tuomarikuntaan puolestaan kuuluvat päällikkönä toimiva presidentti sekä jäseninä hovioikeudenneuvokset, joista osa toimii myös hovioikeuden jaostojen johtajina. Lisäksi hovioikeuksissa voi tuomarintehtävissä työskennellä asessoreja.
        
        Korkeimmassa oikeudessa tuomareina toimivat päällikkönä presidentti sekä jäseninä oikeusneuvokset.
        
        Maallikkotuomareita taas ovat luottamushenkilöinä tehtäviinsä määräajaksi valitut lautamiehet sekä eräiden erityistuomioistuinten kokoonpanoon kuuluvat eri intressipiirien edustajat.
        
        Osallisuus-, sukulaisuus ja intressijäävin lähtökohta on selkeä. Tuomari on esteellinen käsittelemään asiaa, johon hänellä itsellään on niin läheinen suhde, että on perusteltua epäillä hänen kykyään käsitellä asia puolueettomasti.
        
        Yhteisöjäävissä lähtökohtana on yhteisön edustaminen, mutta myös muu keskeinen asema yhteisössä voi aiheuttaa sellaisen lojaliteettisiteen yhteisöä kohtaan, että henkilön mahdollisuuksia toimia puolueettomasti tuomarina kyseistä yhteisöä koskevassa jutussa voidaan perustellusti epäillä, vaikka tuomarilla itsellään ei olisikaan valvottavana omaa etua asiassa.
        
        Esteellisyyden aiheuttava erityinen suhde asianosaiseen saattaa ilmetä ensinnäkin niin sanottuna vastapuolisuhteena. Tällöin tuomari on esteellinen, jos jutun asianosainen on tuomarin tai hänen läheisensä vastapuoli muussa oikeudenkäynnissä tai viranomaisen käsiteltävänä olevassa asiassa.
        
        Tuomarin aiempi liityntä samaan tai samankaltaiseen asiaan ja ennakkoasenne. Tähän ryhmään kuuluvien esteellisyysperusteiden mukaan tuomari on esteellinen ensinnäkin silloin, jos hän tai hänen läheisensä on käsitellyt samaa asiaa toisessa tuomioistuimessa, muussa viranomaisessa taikka välimiehenä.
      - 3.4 Syyttäjälaitos ja syyttäjät
        
        Syyttäjä voidaan määritellä virkamieheksi, jonka tehtävänä on yhteiskunnan puolesta yhtäältä päättää rangaistusvaatimuksen esittämisestä eli syytteen nostamisesta tapahtuneen rikoksen johdosta ja toisaalta esiintyä kantajana rikosprosessissa.
        
        Syyttäjät on perinteisesti jaettu yleisiin syyttäjiin ja erityissyyttäjiin.
        
        Tässä jaottelussa yleisillä syyttäjillä on yleistoimivalta nostaa syyte kaikista rikoksista, joista syytteen nostamista ei ole erityisesti määrätty jollekin toiselle viranomaiselle.
        
        Erityissyyttäjien toimivalta puolestaan rajautuu syytteen ajamiseen heidän käsiteltäväkseen nimenomaisesti määrätyissä rikosjutuissa.
        
        Suomessa erityissyyttäjinä toimivat nykyään valtioneuvoston oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies (SjäL 8 §), jotka päättävät syytteen nostamisesta muun muassa tuomaria vastaan lainvastaisesta menettelystä virkatoimessa.
        
        Syyttäjiä koskevia esteellisyyssäännöksiä voidaan varsin pitkälti perustella samoin argumentein kuin millä perustellaan tuomareiden esteellisyyttä koskevia normeja.
      - 3.5 Asianajolaitos
        
        Asianajaja on oikeudellista apua ammatikseen antava lainoppinut henkilö, joka kuuluu jäsenenä Suomen Asianajajaliittoon ja on merkitty sen asianajajaluetteloon.
        
        Vaikka asianajajan ammattinimikkeen käyttäminen edellyttääkin mainittujen ehtojen täyttämistä, on kuitenkin syytä huomata, että asioiden ajoa tuomioistuimessa saavat Suomessa harjoittaa muutkin kuin asianajajat.
        
        Oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saa asianajajan ohella toimia luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja.
  - - - 1.1 Lähtökohtia
        
        Viimeaikainen (oikeudenkäyntimenettelyä koskeva) prosessilainsäädäntö on varsin pitkälle rakentunut kolmen tekijän varaan. Tavoitteena on niin sanotun tarkoituksenmukaisuusperiaatteen mukaisesti ollut, että oikeudenkäynnit olisivat varmoja, nopeita ja halpoja.
        
        Näitä tekijöitä voidaankin kutsua prosessitavoitteiksi tai tavoiteltavan prosessin ominaisuuksiksi.
        
        Kaikki oikeudenkäynnissä noudatettavat periaatteet eivät kuitenkaan ole menettelyperiaatteiden tavoin sidoksissa varmaa, nopeaa ja halpaa oikeudenkäyntiä edellyttäviin tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin, vaan tiettyä varsin rajattua osaa prosessiperiaatteista on pyrittävä noudattamaan pelkästään niiden oman sisällön vuoksi.
      - 1.2 Prosessitavoitteet ja niiden yhteensovittaminen
        
        Prosessin varmuudella viitataan siihen, että oikeudenkäynnin tulisi antaa parhaat mahdolliset takeet aineellisesti oikean ratkaisun saavuttamiseksi.
        
        Aineellisesti oikeana pidettävä ratkaisu puolestaan koostuu kahdesta tekijästä: aineellisen eli materiaalisen totuuden selvittämisestä sekä lainsoveltamisen virheettömyydestä.
        
        Aineellisella totuudella viitataan siihen, mitä asiassa tosiasiallisesti on tapahtunut. Aineellisesti oikean ratkaisun pitää perustua sellaisiin tosiasioihin (faktoihin), jotka pitävät yhtä tosiasiallisen tapahtumainkulun kanssa.
        
        Prosessin nopeustavoite tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että oikeudenkäyntiasia pitää pyrkiä ratkaisemaan niin ripeästi kuin suinkin on mahdollista. Nopeustavoitteen noudattamista edellyttävät osaltaan jo perustuslain oikeusturvaa koskeva säännös sekä muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimus.
        
        Kolmas prosessitavoite (halpuus) puolestaan liittyy prosessin aiheuttamiin kustannuksiin. Menettely tulisi järjestää sellaiseksi, että prosessista aiheutuvat kustannukset eivät estäisi ihmisiä hakemasta itselleen oikeussuojaa tuomioistuinlaitoksen kautta.
        
        Lainsäätäjän niin kuin lainkäyttäjänkin vaikeimpia tehtäviä on mainittujen prosessitavoitteiden yhteensovittaminen. Selvää on, että kyseiset prosessitavoitteet tavallaan vetävät eri suuntiin.
        
        Aineellisen totuuden saavuttamisen mahdottomuudesta seuraa, että oikeudenkäynneissä pitää aina tyytyä prosessuaaliseen totuuteen, jolloin tuomio perustetaan niihin faktoihin, joita prosessiaineiston valossa (ei siis ulkoprosessuaalisesti) on pidettävä totena.
      - 1.3 Keinot prosessitavoitteiden saavuttamiseksi
        
        Prosessioikeuden piirissä on oltu varsin yksimielisiä siitä, millä keinoilla prosessin varmuus-, nopeus- ja halpuustavoitteiden toteutuminen pyritään turvaamaan.
        
        Ennen kaikkea prosessin suullisuuden, keskityksen ja välittömyyden on katsottu edistävän mainittujen tavoitteiden toteutumista.
        
        Suullisuusperiaatteen määrittelyssä on luontevaa lähteä liikkeelle oikeudenkäynnin ulkoisen muodon kuvaamisesta. Tällöin menettelyn voidaan todeta olevan suullista silloin, kun asianosaisten, heidän oikeudenkäyntiavustajiensa tai asiamiestensä, todistajien, asiantuntijoiden sekä muiden oikeudenkäynnissä mahdollisesti kuultavien henkilöiden lausumat annetaan tuomioistuimelle suullisesti.
        
        Nykyisin oikeudenkäyntimenettely on sekä riita- että rikosasioissa varsinaisessa mielessä suullista.
        
        Lain mukaan tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain pääkäsittelyssä esitetty oikeudenkäyntiaineisto, ja pääkäsittelyn puolestaan on oltava suullinen.
        
        Suullisuusperiaate koskee sitä muotoa, jossa oikeudenkäyntiaineisto pitää toimittaa tuomioistuimelle.
        
        Välittömyysperiaatteessa puolestaan on kyse siitä tavasta, jolla oikeudenkäyntiaineisto (asianosaisten lausumat sekä todistelu) on otettava vastaan tuomioistuimessa.
        
        Nimensä mukaisesti välittömyysperiaate edellyttää, että oikeudenkäyntiaineisto on kokonaisuudessaan esitettävä välittömästi siinä tuomioistuimessa, jossa asia on vireillä ja joka myös ratkaisee asian.
        
        Keskitysperiaatteella tarkoitetaan sitä, että oikeudenkäyntiasia pitää, mikäli mahdollista, käsitellä ilman ajanhukkaa yhdessä ainoassa yhtäjaksoisessa oikeudenkäyntitilaisuudessa.
        
        Keskitysperiaatteella on siis suora yhteys edellä mainittuun prosessin nopeustavoitteeseen. Keskitysperiaatteen toteutumisen kannalta erittäin tärkeää on, että pääkäsittelyä ei jouduttaisi lykkäämään.
        
        Pääkäsittelyn lykkäämisestä tämä keskeyttäminen eroaa siinä, että keskeyttämisen jälkeen on edelleen kyse samasta istuntotilaisuudesta kuin ennen keskeyttämistä, mutta lykkäyksen jälkeen istuntoa jatketaan toisessa istuntotilaisuudessa.
        
        Keskeistä pääkäsittelyn yhtäjaksoisuuden arvioinnissa on kysymys todistelun vastaanottamisesta. Lykkäyksistä huolimatta todistelu kokonaisuudessaan pitäisi ottaa vastaan samassa pääkäsittelyn istunnossa. Erityisen suuri merkitys tällä on silloin, kun todistajien lausunnot poikkeavat toisistaan.
      - 1.4 Suullisuuden, välittömyyden ja keskityksen välisistä suhteista
        
        Prosessin suullisuutta, välittömyyttä ja keskitystä ei voida saavuttaa toisistaan erillisinä, vaan nämä menettelyperiaatteet ovat kiinteässä suhteessa toisiinsa.
        
        Prosessin välittömyyttä on yleisesti pidetty mainituista menettelyperiaatteista keskeisimpänä.
        
        Suullisuuden ja keskityksen merkitys taas liittyy lähinnä näiden tekijöiden oikeudenkäynnin välittömyyttä turvaavaan vaikutukseen.
      - 1.5 Itsenäiset prosessiperiaatteet
        
        Kontradiktorisella periaatteella tarkoitetaan vastapuolen kuulemisen periaatetta eli audiatur et altera pars -periaatetta.
        
        Periaatteen keskeisenä sisältönä siis on, että jutun kaikkia osapuolia on kuultava ennen asian ratkaisemista.
        
        Julkisuusperiaatteen edellyttämää oikeudenkäyntien julkisuutta on yleensä perusteltu etenkin kahdella seikalla.
        
        Ensinnäkin on painotettu sitä, että tuomioistuinkäsittelyjen julkisuus antaa kansalaisille mahdollisuuden valvoa ja kontrolloida tuomioistuinten toimintaa. Toisin sanoen kyse on ollut siitä, että julkisuusperiaatteen noudattamisen on katsottu olevan omiaan estämään mielivaltaa ja väärinkäytöksiä lainkäytössä.
        
        Toisena oikeudenkäyntien julkisuutta tukevana perusteena on tuotu esiin se, että julkiset oikeudenkäynnit pitävät yllä ihmisten mielenkiintoa ja luottamusta tuomioistuinten toimintaa kohtaan.
    - - 2.1 Siviilioikeudenkäyntien yleisiä lähtökohtia
        
        Siviiliprosessissa käsiteltävät riita-asiat jaetaan kahteen päätyyppiin: dispositiivisiin ja indispositiivisiin riita-asioihin.
        
        Juridisessa kielenkäytössä dispositiivisia juttuja kutsutaankin asioiksi, joissa sovinto on sallittu.
        
        Indispositiivisissa riita-asioissa asianosaisten sopimusvapautta puolestaan on syystä tai toisesta rajoitettu, ja indispositiivisia juttuja kutsutaankin myös asioiksi, joissa sovinto ei ole sallittu.
        
        Valtaosa riitajutuista on dispositiivisia. Tämä on luonnollinen seuraus aineellisessa siviilioikeudessa vallitsevasta sopimusvapaudesta.
        
        Vaikka siviilioikeudessa siis lähtökohtaisesti vallitseekin sopimusvapaus, lainsäätäjä on tietyissä asiaryhmissä pitänyt perusteltuna rajoittaa asianosaisten sopimusvapautta sekä ennen oikeudenkäyntiä että sen alkamisen jälkeen. Tähän indispositiivisten asioiden ryhmään jutut valikoituvat eri perusteilla.
        
        Ensinnäkin jutun indispositiivisuutta voi puoltaa se, että oikeudenkäynnissä annettava ratkaisu vaikuttaa merkittävällä tavalla myös muiden kuin jutun asianosaisten elämään.
        
        Siviiliprosessin etenemistä tuomioistuimessa ei ole mahdollista ymmärtää ilman käsitystä siitä, mitä määräämisperiaate sisältää.
        
        Voidaan sanoa, että määräämisperiaate ulottaa vaikutuksensa oikeudenkäyntimenettelyn jokaiseen vaiheeseen haastehakemuksen jättämisestä aina tuomion antamiseen saakka.
        
        Määräämisperiaate antaa asianosaiselle vallan päättää siitä, haluaako hän ylipäätään oikeussuojaa vai ei.
      - 2.2 Oikeudenkäynnin kulku riita-asioissa
        
        Oikeudenkäyntimenettely siviiliasioissa jakaantuu kahteen päävaiheeseen: valmisteluun ja pääkäsittelyyn. Valmistelu jakaantuu edelleen kahtia kirjalliseen ja suulliseen valmisteluun.
        
        Oikeudenkäymiskaaren mukaan tuomioistuimen on toimitettava valmistelu siten, että asia voidaan käsitellä pääkäsittelyssä yhtäjaksoisesti ja jäsennellysti (OK 5:17.1).
        
        Valmistelussa on selvitettävä ne ulkoiset välineet, joita käyttäen todistustosiseikat saatetaan tuomioistuimen tietoon. Tällaisia selvitettäviä todistuskeinoja ovat esimerkiksi kuultavat todistajat sekä kirjalliset todisteet.
        
        Todisteiden lisäksi valmistelussa on mainitun lainkohdan mukaan selvitettävä myös se, mitä kullakin todisteella aiotaan näyttää toteen, eli on selvitettävä kunkin todisteen todistusteema.
        
        Riita-asia pannaan vireille käräjäoikeuden kansliaan toimitettavalla kirjallisella haastehakemuksella. Riita-asia tulee vireille silloin, kun haastehakemus saapuu käräjäoikeuden kansliaan.
        
        Mikäli haastehakemus on puutteellinen, epäselvä tai sekava, tuomioistuimen on kehotettava kantajaa määräajassa korjaamaan puute, jos korjaaminen on oikeudenkäynnin jatkamiseksi tai vastauksen antamista varten välttämätöntä.
        
        Tuomioistuimen laillinen kokoonpano siviiliasian valmistelussa on yksi lakimiestuomari. Jutun pääkäsittelyvaiheessa laillinen kokoonpano on jutun laadun mukaan joko yksi tai kolme lakimiestuomaria (OK 2:3 ja 2:5).
        
        Negatiivisella oikeusvoimavaikutuksella tarkoitetaan sitä, ettei lainvoimaisella tuomiolla ratkaistua kannetta voida ottaa uudelleen tutkittavaksi.
        
        Oikeusvoiman positiivinen vaikutus taas tarkoittaa sitä, että jos lainvoimaisesti ratkaistu seikka on uudessa prosessissa ennakkokysymyksen luonteinen, se on viran puolesta asetettava tuomion perusteeksi.
        
        Tuomioistuimelle on laissa asetettu velvollisuus turvata valmistelulle asetettujen tavoitteiden (ks. II 2.2.2) toteutuminen (OK 5:21.1).
        
        Tämän turvaamisvelvoitteen voi valmistelua johtava tuomari täyttää etenkin materiaalisen eli aineellisen prosessinjohdon keinoja käyttäen.
        
        Keskeisenä materiaalisen prosessinjohdon keinona on tuomioistuimen kyselyoikeus tai -velvollisuus. Laissa on tältä osin nimenomaisesti säädetty, että tuomioistuimen on tehtävä valmistelun tavoitteiden saavuttamiseksi tarpeelliset kysymykset.
        
        Tuomioistuimen on OK 5:28.1:n mukaan todettava valmistelu päättyneeksi ja siirrettävä asia pääkäsittelyyn sen jälkeen, kun valmistelussa on selvitetty 1) vaatimukset ja niiden perusteet, 2) se, mistä asianosaiset ovat erimielisiä, 3) todisteet ja todistusteemat sekä 4) edellytykset sovinnolle.
        
        Samassa yhteydessä kun tuomioistuin toteaa valmistelun päättyneeksi, se myös määrää pääkäsittelyn toimittamisajankohdan sekä kutsuu asianosaiset pääkäsittelyyn sillä uhalla, että asia voidaan asianosaisen poissa ollessa ratkaista yksipuolisella tuomiolla.
    - - 3.1 Rikosoikeudenkäyntien yleisiä lähtökohtia
        
        Virallisperiaatteen perinteisen määritelmän mukaan yksityinen asianosainen ei saa ratkaista, haluaako hän oikeussuojaa, eikä sitä, missä laajuudessa hän sitä haluaa, eikä myöskään sitä, mitä oikeussuojan mahdollisista muodoista hän yksittäistapauksessa käyttää.
        
        Virallisperiaatteen mukaan määräämisvalta kaikissa näissä suhteissa kuuluu valtion orgaaneille.
        
        Rikokset on Suomessa vakiintuneesti jaettu kahteen pääryhmään: virallisen syytteen alaisiin rikoksiin ja asianomistajarikoksiin.
        
        Jaottelun merkitys on siinä, että virallisen syytteen alaisissa rikoksissa syyttäjä voi nostaa syytteen riippumatta siitä, esittääkö asianomistaja jutussa syyttämispyynnön vai ei.
        
        Asianomistajarikosten osalta asianomistajan tekemä syyttämispyyntö puolestaan on syyttäjän syyteoikeuden käyttämisen edellytyksenä.
        
        Inkvisitorisella menetelmällä tarkoitetaan rikosprosessuaalista oikeudenkäyntiperiaatetta, joka korostaa tuomioistuimen määräämisvaltaa ja aloiteoikeutta suhteessa syyttäjään.
        
        Inkvisitorisen oikeudenkäyntimenetelmän vastakohtana on akkusatorinen menetelmä (syyttämismenetelmä). Se perustuu siviiliprosessin tavoin niin sanottuun kaksiasianosaissuhteeseen, jossa rikosjutun kantajapuolella esiintyy syyttäjä ja/tai asianomistaja ja vastaajapuolella rikoksesta syytetty.
        
        Vastaajan edellä mainittu oikeus olla osallistumatta häntä vastaan ajetun rikosasian selvittämiseen voidaan johtaa suoraan Suomea velvoittavista ihmisoikeussopimuksista.
        
        Suomalainen rikosprosessi rakentuu nykyisellään puhtaasti akkusatorisen menettelyn varaan. Ehkä selkeimmin tämä ilmenee rikosprosessilain säännöksestä, jonka mukaan rikosasiaa ei oteta tuomioistuimessa tutkittavaksi, ellei syytettä rikoksesta ole nostanut se, jolla on siihen lain mukaan oikeus (ROL 1:1).
        
        Tuomioistuimen sidonnaisuus syytteeseen koskee vain sitä tekoa, josta syyttäjä on vaatinut rangaistusta. Sitä vastoin tuomioistuin ei ole sidottu rikosnimikkeeseen (esimerkiksi varkaus, petos tai pahoinpitely) eikä lainkohtaan, jonka nojalla rangaistusta on vaadittu.
      - 3.2 Rikosprosessin kulku
        
        Suppeassa merkityksessä rikosprosessilla tarkoitetaan yleensä pelkästään rikosasian käsittelyä tuomioistuimessa.
        
        Laajassa merkityksessään rikosprosessiin on tapana itse oikeudenkäynnin lisäksi lukea myös rikosjutun esitutkinta, sitä seuraava syyteharkinta sekä oikeudenkäynnissä tuomitun rangaistuksen täytäntöönpano.
        
        Esitutkinnan tärkeimpänä tavoitteena voidaan epäilemättä pitää sen selvittämistä, onko olemassa riittävää aihetta nostaa syyte jostakin rikoksesta. Tämän mukaisesti esitutkinnan pääfunktiona on antaa syyttäjälle kaikki se informaatio, jota hän tarvitsee syytteen nostamisesta päättäessään sekä syytettä ajaessaan.
        
        Tunnusmerkistön mukaisuuden lisäksi tutkinnassa onkin mahdollisuuksien mukaan selvitettävä myös muut rikoksen rakenteeseen kuuluvat seikat, joina on yleensä pidetty teon oikeudenvastaisuutta sekä tekijän syyllisyyttä.
        
        Esitutkinnassa onkin tunnusmerkistön mukaisuuden lisäksi yhtäältä selvitettävä, onko epäilty tehnyt tekonsa jonkin oikeuttamisperusteen (esimerkiksi hätävarjelu tai pakkotila) vallitessa. Toisaalta esitutkinnassa pitää pyrkiä selvittämään myös epäillyn syyllisyyteen liittyviä seikkoja, esimerkiksi sitä, onko epäilty toiminut tekoa tehdessään tahallaan vai tuottamuksellisesti.
        
        Syytteennostamisharkintaa sekä syytteen ajamista turvaavaa funktiota palvelee myös esitutkintaviranomaisten velvollisuus selvittää rikoksella aiheutettu vahinko ja rikoksella saavutettu hyöty. Näin on ensinnäkin siksi, että joidenkin rikostunnusmerkistöjen täyttyminen suorastaan edellyttää, että rikoksella on aiheutettu vahinkoa tai tavoiteltu hyötyä.
        
        Esitutkintalain 3:3.1:n mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty.
        
        Esimerkiksi pelkkä rikosilmoitus ei siten johda esitutkinnan aloittamiseen, ellei tämän ilmoituksen perusteella ole syytä epäillä rikosta.
        
        Esitutkintalain mukaan yleisenä esitutkintaviranomaisena on poliisi, jonka pitää toimittaa esitutkinta, jollei erikseen ole toisin määrätty (ETL 2:1.1).
        
        Erityisiä esitutkintaviranomaisia puolestaan ovat Rajavartiolaitos (laki rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa, 108/2018, 3 §), Puolustusvoimat (laki sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa, 255/2014, 5 luku) sekä Tullilaitos (laki rikostorjunnasta Tullissa, 623/2015, 3 §).
        
        Oikeus olla myötävaikuttamatta oman rikoksensa selvittämiseen eli niin sanottu itsekriminointisuoja liittyy kiinteästi syyttömyysolettamaan.
        
        Koska ketään ei saa pitää syyllisenä ennen kuin syyllisyys on langettavasti näytetty toteen, on epäillylle annettava esitutkinnassa (kuten tietysti myös oikeudenkäynnissä) täydet mahdollisuudet puolustautumiseen.
        
        Mikäli ei ole olemassa perusteita, joiden nojalla poliisi voisi olla saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi, rikosprosessi etenee seuraavaan vaiheeseensa eli syyteharkintaan.
        
        Syyteharkinta muodostaa rikosprosessissa eräänlaisen saranakohdan esitutkinnan ja pääkäsittelyn välissä. Syyteharkinta voidaan määritellä syyttäjän arvioinniksi siitä, antaako epäillyn rikoksen vuoksi toimitettu esitutkinta aihetta syyttäjän toimenpiteisiin, ja jos antaa, minkälaisiin toimenpiteisiin asiassa tulisi ryhtyä.
        
        Lähtökohtaisesti on niin, että epäillyn oikeusturvaintressillä on suurempi painoarvo kuin selvittämisintressillä. Epäselvissä tapauksissa pääsääntönä on siis syyttämättä jättäminen.
        
        Rikosprosessin puolella kaikki prosessinedellytykset ovat luonteeltaan absoluuttisia. Tuomioistuimen on siten viran puolesta otettava huomioon kaikki havaitsemansa puutteet prosessinedellytyksissä, eikä puutteen huomioon ottaminen ole riippuvainen vastaajan mahdollisesti tekemästä prosessiväitteestä eikä oikeudenkäynnin vaiheesta.
        
        Jos jutun esitutkinnassa tai haastehakemuksessa on puutteita, käräjäoikeuden pitää ennen haasteen antamista huolehtia näiden puutteiden korjaamisesta.
  - - - Suomen oikeus tuntee kaksi muutoksenhakukeinoa, joilla voidaan hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun: takaisinsaanti yksipuoliseen tuomioon ja valitus.
      - Näistä ehdottomasti merkittävämpi on valitus, joka on yleinen muutoksenhakukeino sekä siviili- että rikosasioissa. Takaisinsaanti puolestaan on käytössä vain siviiliasioissa ja niissäkin vain silloin, kun asian käsittely on käräjäoikeudessa päättynyt yksipuoliseen tuomioon.
      - Muutoksenhaun asianosaisia ovat valittaja (muutoksenhakija), joka siis hakee muutosta alioikeuden ratkaisuun. Muutoksenhakijan vastapuolta kutsutaan puolestaan valittajan vastapuoleksi ja joissain yhteyksissä myös vastaajaksi (OK 26:24).
    - - Muutoksenhaun yleisiä edellytyksiä ovat muutoksenhakulegitimaatio sekä muutoksenhakuintressi.
      - Näistä muutoksenhakuoikeus eli muutoksenhakulegitimaatio kytkeytyy pääsääntöisesti muodolliseen asianosaisen asemaan. Muutosta voi hakea se, joka on ollut käräjäoikeudessa riita-asian asianosainen eli kantaja tai vastaaja.
      - Asianosaisen (tai muun edellä mainitussa asemassa olevan) muutoksenhakulegitimaation on lisäksi katsottu edellyttävän, että käräjäoikeuden ratkaisu on hänelle vastainen. Tämä tarkoittaa, että ainoastaan muutoksenhakijan eduksi oleva muutosvaatimus otetaan hovioikeudessa tutkittavaksi.
      - Mikäli asianosainen on voittanut juttunsa kokonaan käräjäoikeudessa, hänellä ei ole enää etua saavutettavissa muutoksenhakukeinoin. Asianosaisella tulee siis olla muutoksenhakuintressi.
    - - Oikeudenkäymiskaaren 12:16.1:n mukaan asianosainen, jota vastaan on annettu yksipuolinen tuomio, ei saa valittaa siitä, vaan tällaisen asianosaisen muutoksenhakukeinona on takaisinsaanti yksipuoliseen tuomioon.
      - Takaisinsaantihakemuksessa on esitettävä sellaista selvitystä, jolla olisi saattanut olla merkitystä ratkaistaessa asiaa käräjäoikeudessa.
    - - Käräjäoikeuden ratkaisu tulee lainvoimaiseksi, elleivät asianosaiset omatoimisesti saata asiaa hovioikeuden käsiteltäväksi.
      - Valitusmenettely alioikeuden ratkaisusta voidaan jakaa kahteen osaan: tyytymättömyyden ilmoittamiseen sekä valituksen perille ajamiseen.
      - Lisäksi on keskeistä huomata, että tyytymättömyyden ilmoitusta ei tehdä hovioikeudelle, vaan tyytymättömyyttä on ilmoitettava asian ratkaisseelle tuomioistuimelle (OK 25:5.3).
      - Asianosainen voi ilmoittaa tyytymättömyyttä joko käräjäoikeuden tuomioon kokonaisuudessaan tai vain tuomion joihinkin osiin. Mikäli asianosainen ilmoittaa tyytymättömyyttä vain osaan käräjäoikeuden tuomiota, tulee tuomio lainvoimaiseksi sellaisilta osin, joita tyytymättömyyden ilmoitus ei koske.
      - OK 25:9.2:n mukaan tyytymättömyyden ilmoituksen hyväksymisestä päättää käräjäoikeuden puheenjohtaja, jonka tulee hylätä ilmoitus muun muassa silloin, jos se on saapunut liian myöhään.
      - Vuoden 2011 alussa voimaan tulleen muutoksenhakumenettelyä koskeneen uudistuksen jälkeen muutoksenhakijan ei ole kuitenkaan kaikissa tilanteissa, joissa hän haluaa hakea muutosta käräjäoikeuden tuomioon, pakko hakea sitä hovioikeudelta, vaan hän voi tiettyjen edellytysten täytyttyä tehdä myös niin sanotun ennakkopäätösvalituksen.
      - Ennakkopäätösvalitus tarkoittaa, että käräjäoikeuden ratkaisuun saadaan hakea muutosta hovioikeuden sijasta suoraan korkeimmalta oikeudelta, jos korkein oikeus myöntää valitusluvan (OK 30a:1.1).
      - Jos korkein oikeus ei myönnä asiassa valituslupaa, käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi (OK 30a:2). Muutoksenhakija kantaa siten riskin siitä, ettei saa valitusta lainkaan muutoksenhakuasteen tutkittavaksi siinä tapauksessa, ettei korkein oikeus myönnä asiassa valituslupaa.
      - Kun tyytymättömyyden ilmoittaminen on tullut hyväksytyksi, on valittajalla 30 päivää aikaa tehdä hovioikeudelle osoitettu kirjallinen valitus. Määräaika lasketaan käräjäoikeuden ratkaisun antamisesta tai julistamisesta. Mikäli valitusta ei ole tehty määräajassa, sitä ei oteta tutkittavaksi (OK 25:12).